Torstaina 22. maaliskuuta pidin työn seuraksi radioa auki. Oli vuosittainen kansainvälinen vesipäivä, jonka YK:n yleiskokous asetti vuonna 1992 järjestön herättyä globaaliin makean veden kriisiin.

Toimittaja puffasi iltapäivän ohjelmaa, jossa vesipäivän johdosta haastateltaisiin globaalin vesikriisin johdosta jotakuta, ja samaan hengenvetoon kehotti veden säästämiseen suihkuaikoja lyhentämällä. Mitä ihmettä!

Edelleen siis löytyy toimittajia, jotka eivät tiedä, ettei suomalaisten veden suoralla kotilauskäytöllä ole pisaran vertaa vaikutusta globaaliin makean veden kriisiin. Asiasta on sentään kirjoitettu julkisesti vuodesta 2004 alkaen, jolloin julkistettiin maailmanlaajuisesti kattava vesijalanjälkitutkimus Waterfootprint of Nations, joka oli saman tien vapaasti ladattavissa tutkijaverkoston waterfootprint.org-sivustolta. Siitä lähtien on ollut selvää, että kaikki tuotanto edellyttää makeaa vettä.

Vuosien varrella monet pääkaupungin ja maakuntien lehdet ovat antaneet laajasti tilaa teemalle. Miten tänä vuonna? Nettihaulla hiljaisuus. Helsingin Sanomat, Keskisuomalainen, Aamulehti – ei mitään. Turun Sanomat kirjoittaa Itämerestä, mutta se ei liity globaaliin makean veden kriisiin. HS:n ja AL:n printtilehdissäkään ei ole ollut aiheesta sanaakaan.

Vaikka YK:n yleiskokous määritteli viime heinäkuussa juomaveden ja sanitaation ihmisoikeudeksi, globaali vesikriisi ei julistuksesta laantunut. Puolet ihmiskunnasta elää edelleen maaseudulla ja kolmasosa vuosituhansien aikana päteväksi koetun teknologian varassa.

Moderni maailmanosa kasvattaa makean veden kulutustaan, sillä vain kymmenen prosenttia vedestä käytetään kotitalouksissa, olipa kyseessä sitten rikas tai köyhä maa. Loput kuluttaa tuotanto maataloudessa ja teollisuussa. Ostokykyisissä maissa käytetään runsaasti tuontituotteita, jolloin vesijalanjälki jää maan rajojen ulkopuolelle.

Esimerkiksi Italia, Saksa, Britannia ja Hollanti ovat siirtäneet vesijalanjäljestään 60–95 prosenttia maan rajojen ulkopuolelle, eli kulutus näissä maissa rasittaa vesivaroja jossain muualla. Samansuuntainen tilanne vallitsee yleisesti rikkaissa maissa. Tshadin, Etiopian, Intian, Nigerin, Kongon, Malin ja Sudanin ulkoinen vesirasite taas jää alle neljään prosenttiin.

Yhteenlasketusta maailman ulkoisesta vesijalanjäljestä 43 prosenttia muodostuu öljykasvituotteista, joista noin puolet on puuvillaa. Tieto on kenen tahansa saatavilla verkosta tuoreesta The water footprint of humanity -tutkimuksesta. Suomalaisten vesirasitteesta noin puolet koituu muiden maiden riesaksi.

Business Insider -sivusto on todennut, että veteen liittyvä ”kriisi käy vakavammaksi”. Liike-elämän alkeisfaktoihin kuuluu havainto, että niukkuus luo bisnesmahdollisuuksia. Suomen maabrandityöryhmäkin nosti yhdeksi maammee vientiteemaksi vesiosaamisen. Vesiosaamisen viennistä puhui myös Turun kauppakorkeakoulun professori Esa Stenberg Valonian seminaarissa vesipäivänä. Ihan kivaa bisnekselle, mutta globaaliin vesikriisiin sillä ei ole vaikutusta.

Globaali makean veden kriisi ratkeaa alentamalla makean veden kulutus kestävälle tasolle. Se tarkoittaa ennen kaikkea jokaisen rikkaan maan ulkoisen vesijalanjäljen supistamista.

Vesipäivän tienoilla G77-maat pyrkivät suojaamaan Rio +20 -asiakirjan luonnoksessa YK:n yleiskokouksen päätöslauselman mukaista tekstiä: ”Me alleviivaamme turvallisen ja puhtaan veden ja sanitaation oikeuden tärkeyttä ihmisoikeutena…”

Kansalaisjärjestöjen saamien tietojen mukaan Britannia ja EU:n puheenjohtajamaa Tanska – joilla on olennainen vaikutus EU:n yhteiseen kantaan – sekä Uusi-Seelanti ja Kanada yrittivät kastroida tekstin poistamalla viittauksen ihmisoikeuksiin. Jos poisto menee läpi, vesiturvan takaaminen maailman rahattomalle kolmasosalle kävisi taas vaikeammaksi.

Pitäisikö tästä vaieta?