Presidentinvaalien toiseen vaalipäivään asti kasvanut ja kukoistanut yhteiskunnallisten liikkeiden kirjo on tärkeämpi poliittinen ilmiö kuin vaalien lopulliset tulokset. Tuhannet ihmiset voimautuivat toimiessaan poliittisesti tai seuratessaan lukuisten yhteiskunnallisten liikkeiden toimintaa.

Valtavirtamedia uutisoi positiivisia lausuntoja siitä, kuinka nuoret ovat nyt löytäneet oman tapansa tehdä politiikkaa.

Oleellisempaa on se, että presidentinvaalien yhteydessä valtamediassa annettiin uudella tavalla tunnustusta poliittisen toiminnan lukuisille muodoille. On ilahduttavaa, että erityisesti nuorten hyödyntämä poliittisen toiminnan laaja kirjo tunnustetaan ja nähdään enemmän mahdollisuudeksi kuin uhkaksi.

Väitöstutkimuksessani tutkin nuorten poliittisen toiminnan kirjoa kansainvälisissä poliittisissa kokouksissa. Kokousten sisäinen demokratia ja politiikan tekemisen tavat ovat perustavanlaatuiset tekijät, kun kansainvälistä politiikkaa tehdään ja uusia toimintatapoja luodaan.

Kun kokoukset itsessään ovat epädemokraattisia tai vähintäänkin tarjoavat heikosti yhdenvertaisia osallistumisen mahdollisuuksia läsnäolijoille, miten tältä pohjalta voi rakentua demokraattisia kansainvälisiä rakenteita?

Yhdenvertainen osallisuus on poliittisen toiminnan haaste vähintään toiminnan muodon, sukupolvien välisen dialogin sekä toiminnan resurssien ja esteiden takia.

Perustelen nämä kolme haastetta seuraavassa tarkemmin, samalla kun esitän nuorten poliittisen toiminnan usein edistävän demokraattisempien rakenteiden syntymistä kansainvälisen politiikan kentillä. Tähän väitteeseen antaa perustan osallistumiseni tutkijan roolissa kuuteen erilaiseen kansainväliseen poliittiseen kokoukseen Euroopassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa.

Ensin toiminnan muodoista: Yksinkertaistaen voidaan tehdä jako asiantuntijakansalaisiin ja arkipolitikoijiin. Ensimmäisillä on valtava tietomäärä jostain keskeisestä poliittisesta kysymyksestä ja ammattimaiset väittelytaidot. He toimivat usein institutionaalisissa poliittisissa rakenteissa, kuten EU:ssa.

Arkipolitikoijat ovat kansalaisyhteiskunnan ja ruohonjuuritason konkreettisia toimijoita, joiden viestintä on usein kehollista ja kietoutuu tilankäyttöön. Tästä esimerkkinä Occupy-liike. Arkipolitikoijien toteuttamat tilan haltuunotot tuovat parhaimmillaan hyvin erilaisia toimijoita vuorovaikutukseen toistensa kanssa.

Hyvässä lykyssä tämä poliittinen toiminta rikkoo hierarkioita ja tekee epädemokraattiset kokousrakenteet osallistujille näkyviksi. Esimerkiksi Maailman sosiaalifoorumissa Nairobissa nuoret valtasivat ruokaravintolan, jonka omisti useisiin ihmisoikeusrikkomuksiin syyllistynyt entinen ministeri, ja jakoivat ruoan ilmaiseksi katulapsille.

Suomessa helmikuussa vieraillut tutkija Geoffrey Pleyers näkee ammattipolitikoinnin ja arkipolitikoinnin yhteensovittamisen vaikeaksi. Onnistuessaan se voisi kuitenkin rakentaa vaihtoehtoista, demokraattisempaa globalisaatiota. Puheenvuorossaan Helsingissä Kehitystutkimuksen seuran järjestämässä seminaarissa hän alleviivasi, että erityisesti globalisaatioliikkeessä kaksi toiminnan logiikkaa usein toimivat hyvin yhdessä.

”Globaali kansalaisuus rakentuu toisaalta kansainvälisissä ja ylikansallisissa instituutioissa, toisaalta julkisessa tilassa ja jokapäiväisissä käytännöissä, esimerkiksi kuluttajuuden tai median kautta”, Pleyers luennoi teoksensa Alter-Globalization – Becoming Actors in the Global Age pohjalta.

Saman haasteen poliittisen toiminnan muotojen yhteentuomisesta on vielä yleisemmällä tasolla esittänyt poliittisen filosofian professori Nancy Fraser teoksessaan Scales of Justice, jossa hän pohtii kuinka institutionalisoitunut politiikka, kansalaisjärjestöt ja yhteiskunnalliset liikkeet saataisiin todelliseen dialogiin keskenään.

Instituutioita ja rakenteita tarvitaan kansainvälisessä politiikassa, mutta nykyiset mallit eivät ole toimintatavoiltaan oikeudenmukaisia eivätkä edustavia. Jotta globaali demokratia voisi kehittyä, Fraserin mukaan on tarkasti huomioitava, ketkä kansainväliseen politiikkaan osallistuvat, miten he saavat äänensä kuuluville ja kuinka epätasaiset toiminnan resurssit heikentävät osallistujien välistä tasa-arvoa.

Toiseksi sukupolvien välisestä dialogista: Tutkimuksessa olen erityisesti kiinnittänyt katseeni kolmikymppisiin ja sitä nuorempiin toimijoihin. Nuorten osallistumistapojen lisäksi kiinnitin huomioni siihen, kuinka heikosti vanhemmat osallistujat antavat nuorille erilaisia rooleja, kuinka nuoret itse ottavat aktiivisesti julkista tilaa haltuun ja kuinka monin eri tavoin politiikkaa kokoustilanteissa tehdään.

Vanhemmat ikäpolvet pitävät kokousvallan pitkälti itsellään, ja nuoremmat sukupolvet saavat selvästi vähemmän tilaa mielipiteilleen ja toimintaehdotuksilleen. Usein nuorille jää kokouksesta kokemus, etteivät vanhemmat aikuiset kuuntele tai ymmärrä kuulemaansa. Sukupolvien välisen dialogin parantamiselle on ehdottomasti tarvetta.

Vaikka kansainvälisiä poliittisia kokouksia järjestetään jatkuvasti, on itse kokouksia ja niiden demokraattisuutta tutkittu aiemmin varsin vähän. Huomionarvoista on, että kaikkein demokraattisimmat kokousrakenteet löytyivät tutkimuskohteitteni joukosta vihreiden nuorten globaalista järjestäytymiskokouksesta. Tämä oli myös ainoa kokous, joka oli täysin nuorten suunnittelema ja toteuttama.

Lopuksi toiminnan resursseista ja esteistä: Päädyn tutkimuksessani samoihin teeseihin kun Fraser: täyttä toimijuutta – niin kansainvälisissä poliittisissa kokouksissa kuin millä tahansa muulla politiikan areenalla – estävät tai rajoittavat taloudelliset tekijät. Päättämiseen voivat osallistua vain ne, joilla on siihen varaa.

Toimijuutta rajoittavat myös sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät. Toimijan mahdollisuuksiin vaikuttaa, minkälaiset sosiaaliset verkostot hänen on. Lisäksi kielitaito, koulutus ja kokemus politiikanteon kulttuurista ovat merkittäviä.

Arvostan sitä, että Maailman sosiaalifoorumien tapahtumapaikat sijoitetaan etelään. Tämä mahdollistaa vähävaraisten ihmisten osallistumisen globaaliin politiikan tekoon. Silti globaalin pohjoisen ja etelän edustajien välinen yhteistyölle jää lukuisia ongelmia.

Kansainväliset poliittiset kokoukset ovat niitä hetkiä, joissa globaali kansalaisuus toteutuu ja globaalia demokratiaa luodaan. Jos kokouskäytännöt itsessään epädemokraattiset, kuinka kokouksessa voi syntyä oikeudenmukaisempaa kansainvälistä politiikkaa?

Tutkimukseni valossa nuoret ovat usein kriittisempiä kokouskäytännöille ja tunnistavat elitismin sekä hierarkiat, jotka asettavat osallistujat epätasa-arvoisiin asemiin toisiinsa nähden. Nuoret myös tuovat aktiivisesti kokouksen epädemokraattisia epäkohtia esille asiantuntijapuheenvuoroissaan ja erilaisten väkivallattoman häirinnän politiikan muotojen avulla.

Demokratian rakentamisen kannalta olisi ehdottoman tärkeää tunnustaa nuoret täysivaltaisiksi poliittisiksi toimijoiksi niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla.

Kirjoittaja työskentelee tutkijana Nuorisotutkimusverkostossa. Kirjoitus perustuu hänen helmikuussa tarkastettuun väitöstutkimukseen Young Actors in Transnational Agoras. Multi-Sited Ethnography of Cosmopolitan Micropolitical Orientations (Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 121. Helsinki 2012).

Fraser, Nancy (2008) Scales of Justice. Remaining Political Space in a Globalized World. Cambridge: Polity.

Pleyers, Geoffrey (2010) Alter-Globalization. Becoming Actors in the Global Age. Cambridge: Polity.