Mitä yhteistä on kansalaisyhteiskunnalla ja ammattiyhdistysliikkeillä? Suomalaisesta näkökulmasta katsottuna ei paljoakaan.

Mikäli silloin tällöin järjestettäviä sosiaalifoorumeita ja vastaavia tapahtumia ei lasketa, kansalaisjärjestöillä ja ay-liikkeillä ei juurikaan ole ollut keskusteluyhteyttä. Syy tähän piilee osaltaan ay-liikkeiden vahvassa asemassa. Koska Suomessa on perinteisesti ollut vahva institutionaalinen kolmikanta, ay-liikkeet ovat katsoneet parhaimmaksi pysyä virallisten neuvottelurooliensa suojissa.

Kansalaisjärjestöjen suosion kosiskelut kun saatettaisiin pian leimata populismiksi, tai ainakin tällaiset riiausretket voitaisiin esittää maininkeina, jotka heiluttavat sitä kuuluisaa venettä.

Olisi helppo kuvitella, että työmarkkinapolitiikka on yhtä väritöntä Euroopan unionissa. Näin ei kuitenkaan ole. Vaikka EU:ssa toimii pitkälti samanlainen kolmikantainen neuvottelujärjestelmä kuin Suomessa, neuvotteluosapuolet ovat suomalaisiin jäsenjärjestöihinsä verrattuna varsinaisia väriläiskiä.

Mainittakoon, että edustusorganisaatioista suurimmat, eurooppalaisia palkansaajajärjestöjä edustava EAY sekä työnantajien etujärjestö BusinessEurope edustavat yhteensä noin 60 miljoonaa palkansaajaa ja 20 miljoonaa yritystä.

Suomesta EAY:n jäseniä ovat kaikki palkansaajakeskusjärjestöt eli SAK, STTK ja Akava. Elinkeinoelämän keskusliitto EK puolestaan kuuluu BusinessEuropeen.

Palkansaajapuolta edustava EAY on tunnetusti ollut hyvin turhautunut asemaansa unionin poliittisessa järjestelmässä. EU:n lainsäädäntö antaisi sille teknisesti ottaen varsin paljon mahdollisuuksia eurooppalaisten ay-liikkeiden etujen ajamiseen, mutta järjestö on jo pitkään polkenut lähinnä paikoillaan omien vaatimustensa kanssa.

EAY on kokenut, että EU:n komissiota ja työnantajapuolta on kiinnostanut ainoastaan eurooppalaisen kilpailukyvyn vahvistaminen, ja että EAY itse on ollut kiinnostava neuvottelukumppani vain silloin, kun sen on oletettu voivan jotenkin edesauttaa kilpailukykytavoitteiden saavuttamista.

Onkin havaittavissa merkkejä siitä, että nykyiseen tilanteeseen kyllästynyt EAY on alkanut etsiä vaihtoehtoisia toimintatapoja perinteisesti harjoittamalleen konsensushakuiselle politiikalle eli niin sanotulle sosiaaliselle kumppanuudelle.

EAY:n ongelmana on ollut koko olemassaolonsa ajan jäsenliittojen identiteettien ja poliittisen toimintakulttuurin erilaisuus. Pohjoismaiset, keskieurooppalaiset, brittiläiset, itäeurooppalaiset ja Välimeren alueen ay-liikkeet ovat kaikki muovautuneet erilaisten historiallisten, poliittisten ja kulttuuristen taustakontekstien pohjalta, mikä on tehnyt yhteisen strategian muodostamisesta erittäin hankalaa.

Tällaisessa tilanteessa helpointa onkin ollut nimetä yhteisille ongelmille syntipukki, ja yrittää koota järjestön hajanaiset rivit yhteen suoraviivaisen vastakkainasettelun avulla. Vanhaa kunnon identiteettipolitiikkaa siis.

EAY:n nykyistä sylkykuppia ei tarvitse kauan etsiä. EAY:n käyttämässä retoriikassa Eurooppaan on tunkeutunut amerikkalaissyntyinen uusliberalistinen ideologia, joka tekee nyt tuhojaan uhaten jopa hyvinvointivaltioiden olemassaoloa. Uusliberalistiset talousopit ovat EAY:n mukaan onnistuneet lumoamaan paitsi eurooppalaiset yritysjohtajat ja työnantajat, myös EU:n poliittiset päättäjät, jotka eivät vapaita markkinoita ajaessaan ole enää eurooppalaisten ihmisten vaan kasvottoman pääoman puolella.

Samalla vanha teollisuuskapitalismi on EAY:n mukaan muuttunut sijoittajien ja keinottelijoiden kasinokapitalismiksi, joka tunnustaa arvonaan tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden sijaan ainoastaan taloudellisen voiton maksimoinnin. Syyt Euroopan nykyisistä yhteiskunnallisista, sosiaalisista ja poliittisista ongelmista vieritetään siten yhden tahon, eettisesti kestämättömän ideologian kannattajien harteille.

Kiinnostavaa EAY:n viimeaikaisessa toiminnassa on se, että järjestö on pyrkinyt varsin selvästi lähestymään eurooppalaista kansalaisyhteiskuntaa uusliberalismia kritisoivien puheenvuorojensa avulla. Koska useat eurooppalaiset yhteiskuntaliikkeet ja kansalaisjärjestöt ovat jo vuosien ajan tuominneet omissa kannanotoissaan EU:n ajamat politiikat uusliberalistisina, EAY:n esittämän kritiikin unionia ja sen ajamaa ideologiaa kohtaan voi olettaa uppoavan varsin hedelmälliseen maaperään.

EAY on myös toistuvasti esittänyt ajavansa samantyyppistä ideologista tavoitetta kuin monet yhteiskuntaliikkeet ja kansalaisjärjestöt, nimittäin eräänlaista sosiaalidemokraattista ”sosiaalisen Euroopan” ihannetta. Mitä tämä ihanne tarkalleen ottaen pitää sisällään ja kuinka se olisi käytännössä mahdollista saavuttaa, on jäänyt hämärän peittoon.

Joka tapauksessa EAY:n yritykset hahmotella yhteistä vihollista ja päämäärää näyttäytyvät järjestön pyrkimyksenä muodostaa uudenlaisia liittoutumia ja yhteistyömuotoja eurooppalaisen kansalaisyhteiskunnan kanssa. EAY:n toiveena lienee, että tällaiset allianssit tarjoaisivat järjestön käyttöön uusia resursseja ja loisivat muille työmarkkinaosapuolille painetta neuvotella EAY:n kanssa sen ajamista politiikoista.

Tulevaisuus näyttää, kuinka tuloksellista EAY:n harjoittama toiminta on. Tällä hetkellä tilanne näyttää vähintäänkin ristiriitaiselta.

Toisaalta EAY on julistanut puheissaan taistelevansa uusliberalismia vastaan ideologista sotaa oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen Euroopan puolesta, mutta toisaalta järjestö ei kuitenkaan ole ollut valmis irtautumaan kokonaan konsensushakuisesta sosiaalisen kumppanuuden toimintamallistaan. Toisin sanoen EAY yrittää edelleen harjoittaa yhteistyötä juuri niiden tahojen kanssa, jotka se on jo esittänyt neuvotteluhaluttomina, Euroopalle tuhoisan uusliberalismin airueina.

Kansalaisyhteiskunnan jäsenet saattaisivat tästä Janus-kasvoisuudesta hämmentyneinä jäädä vielä harkitsemaan yhteistä liittoutumaa moisen järjestön kanssa.

YTT Kari Kulovaara on erikoistunut eurooppalaiseen työmarkkinapolitiikkaan. Hänen valtio-opin väitöskirjansa Euroopan ammatillinen yhteisjärjestö EAY ja strategiset valinnat: identiteetit, ideologiat ja diskurssit tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa 30. elokuuta 2012.