Huoneeseen on koottu suuri määrä kuvia, joista jokaisesta kurottaa katsojaa kohti yksittäinen ihminen. Suurin osa teoksista on valokuvia, mutta yhden seinän täyttävät kollaasit. Niissä ihmisen tarina muotoutuu sukukertomuksina, idoleina ja rakastumisina.

Yhdelle paperille on piirretty esimerkiksi kartta menneisyyden pihapiiristä ja liimattu perhekuva vuosikymmenien takaa. Viereen on kirjoitettu jokaisen nimi ja sukulaisuussuhde suhteessa tekijään.

Kyseessä on Valokuvataiteen museossa oleva näyttely, joka esittelee Omakuva 2000 & 11 -hankkeen tuotoksia. Eri työpajoissa on pyydetty ihmisiä kertomaan oma elämäntarinansa, enimmäkseen kuvin mutta myös kirjoittamalla.

Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemian kuvataiteen koulutusohjelman koordinoima hanke sisälsi työpajoja ja seminaareja sekä osana koulun opintoja että kaikille avoimina tapahtumina. Kuraattorina toimi Taina Erävaara. Työryhmään kuuluivat myös Pia Bartsch, Vesa Aaltonen, Kaisa Lehto ja Ilona Tanskanen.

Työpajojen ohjaajina toimi lisäksi vierailevia taiteilijoita. Syntyi yli kaksituhatta eri-ikäisen turkulaisen omakuvaa.

Kuvat olivat esillä Turussa syksyllä 2011 näyttelyinä, mutta jos ne jäivät näkemättä, kuten itsellenikin harmillisesti kävi, nyt on mahdollisuus tutustua aiheeseen tiivistettynä. Tähän liittyen on julkaistu myös kirja Omakuva on jokaisen kuva. Se kertoo projektin eri vaiheista ja laajentaa aihepiiriä myös tutkimuksen suuntaan.

Valokuvataiteen museon näyttely on siis katsaus projektiin. Yhden huoneen jokaisella seinällä esitellään eri työpaja. Ensisilmäyksellä kokonaisuus vaikuttaa hieman kaoottiselta. Lähempi tarkastelu on kuitenkin palkitsevaa.

Huomioni kiinnittyi erityisesti kollaaseihin, jotka on toteutettu Pia Bartschin ohjauksessa. Niissä olisi ollut voimaa täyttää suurempikin tila.

Miksi taideopiskelijoiden valokuvat on väljästi ripustettu ja kaikille avoimissa työpajoissa syntyneet tarinat on pistetty niin tiiviisti vieri viereen, että ne on helppo ensin ohittaa yhtenä teoksena? Tätä ne eivät kuitenkaan ole. Ne ovat kiehtovia kertomuksia, joissa ihmiset rakentavat kuvan itsestään muistojen, kuvien ja muiden henkilöiden kautta.

Aivan erilaisia kuvia on syntynyt Vesa Aaltosen työpajassa. Jokainen on astunut valokuvastudioon yksin, mutta näyttelytilassa heistä muodostuu yhteisö. Työpajat ovat asettaneet erilaisia kysymyksiä osallistujilleen. On kehotettu esimerkiksi kirjoittamaan päivittäin muistiin yksi lause, miettimään, ketä ihailee tai leikkaamaan päivittäin yksi kuva lehdestä. Kysymykset ja ohjaus vaikuttavat kertomukseen ja sen visuaaliseen muotoon.

Näyttely veti minua puoleensa heti nimensä perusteella, sillä teen itse omakuvia. Käytän kuvataiteilijana kuvia teosteni materiaalina. Asetan kameran kohti itseäni tai piirrän kasvoni peilikuvasta.

Hahmon ympärille kasvaa tarina, joka on sekä totta että fiktiota. Teosta vie eteenpäin piirtämishetkellä vallinnut tunnetila, jonka löydän kuvaa katsomalla. Työskentelytavan voiman tiedostin muutama vuosi sitten kurssilla, jossa oli tehtävänä toteuttaa kolme omakuvaa.

Olen aina tehnyt kuvia itsestäni, mutta vasta niiden asettaminen muiden nähtäväksi ja tunnetilojen analysointi sai ne heräämään henkiin. Kuten Omakuva 2000 & 11 -hankkeen kuraattori Taina Erävaara kirjoittaa, kiinnostavinta itsensä kuvaamisessa on se, että kuvista näkee tunnetiloja ja käsittelemättömiä asioita, joita ei ole välttämättä aiemmin hahmottanut. Omakuva asettuu siis tiedostamisen ja itsestä etääntymisen maailmaan narsistisen esillä olemisen sijaan.

Taideopiskelijoiden teoksia on esillä kahden työpajan tuotoksina. Osa taiteilijoista toistaa omakuvaa yhä uudelleen ja uudelleen. Itsensä kuvaaminen voi muodostua niin arkipäiväiseksi, että kysymys omakuvasta jää taka-alalle. Joskus on vain helpompi toimia itse mallina kuin pyytää joku toinen paikalle.

Itsestä jää kuvaan kuitenkin aina jälki. Vaikka teos rakentuisi jonkun muun kertomuksen varaan, ne pakottavat arvioimaan yhä uudelleen omaa identiteettiä. On kiinnostavaa nähdä, jatkuvatko näiden kuvien tarinat opiskelijoiden myöhemmässä työskentelyssä.

Julkisesti esitettynä ja muiden kannustamana toteutettu omakuva ei jää vain yksityiseksi prosessiksi. Työpajoja ohjanneen Pia Bartschin mukaan yhteisöllisyys onkin ollut työpajojen tärkein anti. Työskentely on mahdollistanut kokemuksen tulla kuulluksi, joillekin ensimmäistä kertaa. Tämä taas herättää myös aidon kiinnostuksen muita kohtaan.

Yksilön tarinan tunnistamisen lisäksi työt rakentuvat myös sukupolvikuvauksiksi. Ihminen on aina väistämättä osa omaa aikaansa. Kuljemme samojakin reittejä, halusimme tai emme.

Omakuvaan keskittyminen sekä osana taiteilijoiden työskentelyä että jokaisen itseymmärryksen työvälineenä on tärkeä teko. Ihmisten kokoaminen yhteen ja samalla se, että jokaiselta on pyydetty oma ääni, tekee näyttelystä voimakkaan.

Jäin koukkuun yksittäisten ihmisten kertomuksiin ja viivyin yhden huoneen kokoisessa näyttelyssä pitkään. Omakuva on kertomus itsestä itselle ja samalla asettumista osaksi yhteisöä. Toivottavasti näyttely innostaa lisää ihmisiä ottamaan kuvan tekemisen osaksi kommunikointia.

Omakuva 2000 & 11 -näyttely 5.2. asti Valokuvataiteen museossa, Helsingin Kaapelitehtaalla, ti–su 11–18, ke 11–20.

Kirjoittaja opiskelee Aalto-yliopiston Taideteollisessa korkeakoulussa kuvataiteiden maisteriohjelmassa.