Lentopolitiikan alkeet

Teksti Hannele Huhtala

Sirkku Peltolan uutuusohjaus lomalentotunnelmista Tampereen työväen teatterissa pakottaa katsomaan terminaalin ulkopuolelle.

Kun lomamatka ei meinaa päästä alkuunsa, tunteet kuumenevat. Sirkku Peltolan uudessa käsikirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Lento kentälle kertyy 11 matkailijaa, jotka odottavat lähtöä Egyptiin. On hyvin selvää, mitä he odottavat: lämpöä, aurinkoa ja sitä toiseutta, jota oman elämän arkikaaoksesta halutaan etelän onneen lähteä etsimään. Kaikki tämä vain antaa odottaa itseään.

Hyväntahtoiset Mäet ovat saaneet nuorison mukaan ja Torisevan perhe alkaa naukkailla drinkkiä toisen perään. Kaikki on tunnistettavaa, ja on helppoa nähdä, mikä soppa on syntymässä.

Yllättäen Peltolan teos ei jääkään vain perhedraaman tai puskakomedian tasolle vaan heti tilanteeseen tutustumisen jälkeen tulee ensimmäinen kuulutus, että lento myöhästyy ja varsin räväkkä kuvaleikkaus maailmanpolitiikasta. Kuvashow näyttää niitä toisia, epämiellyttäviä totuuksia lomakohteista: lapsia keräämässä roskia, mielenosoittajia soihtujen kanssa kaduilla, savuttavan tulivuoren. Näytelmä pysähtyy kuvashow’n ajaksi ja muistuttaa maailman kahtiajakautumisesta: me täällä haluamme asiat helposti ja paeta omaa elämäämme hetkeksi, meillä on siihen varaa. Kaikilla ei ole.

Lavalla kohtaavat eri roolihahmojen kautta kuuliaisuus ja huikentelevaisuus, toisaalta sukupuoliroolit ja sukupolviodotukset. Nuoruus ja vanhuus sekä kaikenlainen epävarmuus. Vahvan puheteatterin katkaisee kuvashow’t, tanssiesitykset ja punkbändin lavavierailu. Kokonaisuus on varsin herkkä.

Perustila on karu, kuten nyt lentoterminaali on: muutamia tekonahkapäällysteisiä sohvia. Kun lavan ottaa haltuunsa tanssijat, he nostavat teoksen toiselle tasolle, valaistus on eri ja liike tuo vaihtelua staattiseen puheeseen.

Mäen perheen nuoret (Mikko Nousiainen ja Laura Alajääski) ovat tarinan ekologinen omatunto: he muistuttavat maapallon kestokyvystä. Erkki Kantokorpi (Risto Lahti) on näytelmän järkevä hahmo. Hän on jo menettänyt kaiken ja on siksi niin sietävä. Kukaan hahmoista ei varsinaisesti nouse toisen yläpuolelle, mutta eteenpäin pääsevät vain nämä kolme älykköä. Peltola tuntuu sanovan, että kannattaa kuunnella, mitä heillä on sanottavanaan.

Kummallista on se, että Jyrki Mänttärin täytyy näytellä Egyptistä kotoisin olevaa Mohammed Assiria hassulla aksentilla, kasvot tummennettuina. Luulen, että Tampereelta olisi löytynyt joku ihan oikeasti maahanmuuttajataustainen näyttelijä tähän rooliin. Ylivedetty aksentti nolottaa, kun ymmärrän, että supisuomalainen näyttelijä siellä yrittää puhua suomea arabitaustalla. Siinä mennään maalaiskomedian puolelle.

Sama tilanne on Torisevan perheen äidin (Tuire Salenius) monologissa, jota tämä tilittää humalassa. Onhan se joo totta, että suomalainen avautuu perheongelmistaan usein vasta muutaman promillen humalassa mutta jos tekstiä on vaikea ymmärtää, pienempi volyymi olisi riittänyt. Tässä monologissa tulee kuitenkin näytelmän triviaali sanoma eli se, ettei kenenkään elämä ole idylliä. Sanoma sinänsä olisi riittänyt ilman ylivedettyä humalaa.

Lento, Sirkku Peltolan ohjaus Tampereen työväen teatterissa 21.2.2013 saakka.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä