Mosambikia sietää onnitella. Maakaasun ja mahdollisesti öljyn löytyminen on saanut hallituksen lupaamaan että kyllä, tällä kertaa luvassa olevat isot rahat käytetään maan kehittämiseen.

Toiveikas ennustus on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, millaisia tuhoja öljyteollisuuden käynnistyminen on aiheuttanut kaikkialla maailmassa. Sellaisissa valitettavan tunnetuissa paikannimissä kuin Indonesian Aceh ja Nigerin suisto Nigeriassa kaikuvat kuolema, ihmisoikeusrikkomukset ja ympäristötuhot.

Nigeria on kiinnostava tapaus: sen bruttokansantuote on maailman 31. paras, mutta inhimillisen kehityksen mittareilla maa jää sijalle 167. Tämä on seurausta siitä hätkähdyttävästä tosiasiasta, että yksi prosentti maan väestöstä kerää 85 prosenttia maan öljytuloista.

Öljy-yhtiöillä on keinot vaikuttaa negatiivisesti Afrikan mantereen heikoimpiin valtioihin. Mutta millainen prosessi näiden suuryritysten saapuminen haavoittuviin maihin on? Millaisilla mekanismeilla yritykset saavat uusien alueiden valtaamisen hyväksikäyttöä varten vaikuttamaan normaalilta? Millaisten muutosten pitäisi soittaa hälytyskelloja tämän uuden hyväksikäytön aikakauden sarastaessa?

Jotta voitaisiin ymmärtää, millaisia vaikutuksia kaasun ja/tai öljyn etsimisellä, jalostamisella ja kauppaamisella saattaa olla Mosambikin kaltaisessa Afrikan maassa, on tarpeen tarkastella muutamia voimasuhteita.

Kaasu- ja öljy-yhtiöt elävät aivan omassa maailmassaan. Fortune Magazine -aikakauslehden mukaan maailman kymmenestä suurimmasta yrityksestä seitsemän harjoittaa kaasu- ja öljykauppaa. Kuuden kaikkein suurimman yrityksen joukkoon mahtuu muun alan toimijoista vain ykkössijaa pitävä Wal-Mart Stores. Vain 23:lla maailman maista on bruttokansantuote, jota voi verrata suurimpien öljy-yhtiöiden, Shellin ja ExxonMobilin, kassavirtoihin.

Liikevoitoilla mitaten ExxonMobililla on yrityksistä kaikkein eniten valtaa: sen voitot ovat suuremmat kuin 93 maan kansantalous. Maailman seitsemän suurimman kaasu- ja öljy-yhtiön yhteenlaskettu liikevoitto on yhtä suuri kuin neljänkymmenen kahden maailman köyhimmän maan yhteenlaskettu bruttokansantuote.

Vaa’an toisessa kupissa on Mosambik, maa, joka monien väärien valintojen takia on vuonna 2011 maailman neljänneksi köyhin. Maassa on yksi puolue, Frelimo (Frente de Libertação de Moçambique), joka on ollut vallassa sen itsenäistymisestä lähtien ja selviytynyt jopa kylmästä sodasta vaihtamalla leiriä oikeaan aikaan. Valitettavasti puolue peri kylmässä sodassa vastakkain olleista järjestelmistä niiden huonoimmat puolet.

Kiitos hierarkkisten rakenteiden ja kaikkialla läsnä olevan valtion ajatuksen, kommunismi teki mahdolliseksi Frelimon levittäytymisen jokaiseen kaupunkiin, kylään, kortteliin ja kotiin sekä maan kaikkiin instituutioihin ja siten kansalaisten mielten hallitsemisen rautaisella otteella.

Kapitalismi toi pakkomielteen voittoihin ja hävitti kaikki kansalliset hankkeet. Yhteiskunnasta tuli vain yksilöiden joukko, jonka jäsenistä kullakin on omat intressinsä ja agendansa.

Yhdistelmän seuraus on väsynyt retoriikka, joka verhoaa kauheaa todellisuutta erilaisin, kuulijan mukaan vaihdettavin naamioin.

Taloudellisten ja sosiaalisten vaikeuksien lisäksi maalla on rasitteenaan korruptoitunut poliittinen järjestelmä ja kansalaisyhteiskunnan toimijat, jotka ovat puoliksi propagandan ja pelon halvaannuttamat, puoliksi keskittyneet omien etujensa ja mukavuuksiensa säilyttämiseen. Niinpä siellä, missä pitäisi olla yhteiskuntarakenne, onkin musta aukko – ja se taas on paras mahdollinen tilanne ylikansallisten yritysten ja niiden rahaimperiumin saapua.

Mihin asti yritysten vaikutus ulottuu Mosambikissa? Ensimmäiset merkit niiden vallasta ovat alkaneet jo näkyä. Kaasun (ja öljyn?) hyödyntämistä koskevat neuvottelut ja sopimukset ovat olleet tähän päivään saakka salaisia, ja riippumattomat organisaatiot kuten IMF ja Maailmanpankki, joilla on ollut pääsy niihin, ovat pitäneet tätä maan kannalta hyvin negatiivisena. Salailun tähden ei varmuudella edes tiedetä, ovatko yritykset löytäneet öljyä vai eivät.

Öljyjätit Eni ja Anadarko aikovat hankkia kymmeniätuhansia työntekijöitä ulkomailta ja rikkovat siten lakia, joka edellyttää kiintiötä kotimaiselle työvoimalle. Anadarkon neuvottelut paikallisten yhteisöjen kanssa samoin kuin sen tiedotus räjäytyksistä maan pohjoisosissa ovat olleet pahasti puutteellisia. Yhtiö ei koskaan todella järjestänyt mahdollisuutta keskustelulle. Sen lisäksi tiedotteiden käännökset englannista paikalliselle kielelle ovat olleet virheellisiä – esimerkiksi sana räjähde oli käännetty vaahdoksi. Lain vaatimuksia ei siis täytetty.

Kuten miltei aina tällaisissa tapauksissa, kaikkein heikoimmat saavat kantaakseen valtiojohdon valintojen seuraukset.

Maanräjäytystöiden takia kalasaaliit ovat pienentyneet seitsemällä paikkakunnalla, jotka ovat räjäytysten vaikutusalueella. Saaliiden ehtymisen takia alueiden ruokahuollon vakaus on uhattuna. Kaiken päälle kalastajat eivät ole saaneet minkäänlaisia korvauksia menetyksistään, vaikka samaan aikaan alueen turistiyrityksille on annettu korvauksia päivistä, jolloin merelle ei ole voinut mennä – ilman, että niiden on tarvinnut edes todistaa, että mitään meriaktiviteetteja oli räjäytysten ajaksi edes suunniteltu.

Lisäksi on huomioitava ympäristötuhot, esimerkiksi kalojen, kilpikonnien ja delfiinien kuolemat alueella, jonka merellinen ekosysteemi on äärimmäisen herkkä.

Mitään tästä ei kerrota Anadarkon ympäristövaikutuksia arvioivassa kartoituksessa, jonka mukaan yhtiö on nuhteeton. Impacto, yritys, jonka käsialaa kartoitus on, totesi, ettei öljyn etsintöihin liittyvillä merenalaisilla räjäytyksillä ole ollut minkäänlaisia sosiaalisia tai ympäristöseurauksia. Ainoastaan ympäristöjärjestö EJF on sitkeällä työllään onnistunut puhkomaan aukkoja Impacton ja Anadarkon naamioihin ja osoittamaan omien tutkimustensa avulla sekä luvatonta toimintaa että epätäsmällisyyttä toiminnan raportoinnissa.

Kuinka tällainen sekoilu on mahdollista? Poliittisesti korrekti termi tilanteen selittämiseksi olisi intressiristiriita. Yksi esimerkki: eräs Impacton suurimmista osakkeenomistajista on Anardarkon ympäristö- ja yleisösuhteista vastaava johtaja. Ristiriidat ulottuvat hallinnon korkeimmille portaille saakka. Presidentin ja muiden korkeiden virkamiesten perheet omistavat yhtiöiden osakkeita. Yllättäen siis demokraattiseksi itseään kutsuvassa yhteiskunnassa vastakkain voivat ajautua yleinen etu ja hallitsijoiden omaan omaisuuteen liittyvät intressit.

Edes siinä hypoteettisessa tilanteessa, että hallitus todella haluaisi ajaa yleisiä etuja, öljy-yritysten vaikutusvaltaa ei pidä aliarvioida. Pelkästään italialainen ENI, vanhin Mosambikissa toimivista öljy-yhtiöistä, suunnittelee 50 miljardin investointeja lähivuosina. Se on miltei kymmenen kertaa Mosambikin valtion budjetin – 5,4 miljardia dollaria – suuruinen summa. Ei mikään pikkuetu neuvottelupöydissä.

Tällä tavoin öljyteollisuus on vuodesta 2006 alkaen pikku hiljaa asettautunut Mosambikiin. Pitämättä itsestään ääntä, nostattamatta epäilyksiä. Saaden hyväksynnän kansalta, joka odottaa siitä ihmelääkettä, joka parantaisi tämän kauniin maan sitä piinaavista vaivoista. Keskittyen todelliseen tehtäväänsä: sen kemikaalin uuttamiseen esiin maan alta, joka on talouksiemme energiavaranto, voidakseen vaihtaa sitä sen arvon mukaiseen rahamäärään. Mosambikissa maan alla odottaa vielä kymmeniä triljoonia kuutiometrejä kaasua, kukaties öljyäkin, polttamistaan ja sitä, että lapsenlapsemme hengittävät palamisjätteen.

Espanjasta kääntänyt Elsi Hyttinen.