Kaikki Gizmologies-näyttelyn teokset Vuokko Aron Internet Mixtapea sekä Aniko Kuikan ja Kristin Wikingin Chat Roomia lukuun ottamatta käyttävät teknisenä alustanaan Arduino-mikrotietokonetta, jonka avulla on mahdollista luoda vuorovaikutteisia elektronisia objekteja.

Kun galleria Fafaan astuu sisälle, Federico Ortegón Pérezin virtaviivaisia arkkitehtonisia muotoja ja mekaanista liikettä moottorien avulla yhdistävä omalakinen systeemi Automatic Adam II ja Linda Mayerin Echo Dress vievät huomion etualalla. Automatic Adam II yhdistää minimalistista arkkitehtonista muotoilua kineettiseen liikkeeseen teoksen jäädessä omaksi ulkomaailmaan reagoimattomaksi systeemikseen.

Linda Mayerin Echo Dress on installaatio, minkä pääosassa on kankainen mekko, mihin on yhdistetty elektroniikkaa ja minkä taakse on aseteltu luonnosmaisia kuvia samasta puvusta. Mekkoon kiinnitetyt kaiuttimet päästävät ulos siihen ulkona kaupungilla liikkuessa nauhoitettuja ääniä. Toisessa moodissa teos nauhoittaa ääniä gallerian sisältä ja mekkoon kiinnitetyt kaiuttimet soittavat niitä pienellä viiveellä ulospäin.

Teoksen tarkoituksena on herättää kysymys siitä, eristämmekö itseämme ulkomaailmasta henkilökohtaisella äänimaailmallamme sekä kritisoida sitä miten suuren kasvavan melusaasteen keskellä elämme. Teos on yhdistetty hienoon Brian Hattonin tekstiin. Kulkemalla kaupunkitilassa oman äänimaailmamme ympäröimänä elämme keskellä Brian Hattonin kuvaamaa ylellistä yksinäisyyttä.

Seuraavana näyttelyssä tulee vastaan Vuokko Aron Internet Mixtape. Ajankohtainen teos yhdistää vanhan ja uuden mixtapekulttuurin 3D-printatun C-kasetin muotoon. Vuokko Aron teos on analogisen C-kasetin muotoon 3D-printattu muovikuori, minkä sisällä on mp3-soitin, mikä on ladattu täyteen mixtapemusiikkia internetistä. Painamalla C-kasetissa olevia rewind- ja play-nappuloita saa valita ja kuunnella mieleistään internetistä ladattua musiikkia. Internet Mixtape yhdistää kiinnostavasti vanhan ja uuden mixtapekulttuurin.

Vuokko Aron teoksen vieressä on Joakim Puseniuksen Next to a Machine -teos, vanhanaikainen printteri, mikä tulostaa aika ajoin kovaäänisesti taiteilijan itse kirjoittamaa manifestia ympyrän muotoon liimatulle paperille. Taiteilijan manifesti on tässä vaiheessa jo monta kertaa päällekirjoitettu ja tekstistä ei saa enää selvää.

Herää kysymys siitä, mitä manifestissa alun perin luki ja siitä, onko meille taiteilijoille pääasia ei se mitä manifestissa sanotaan, vaan se, että säännöllisin väliajoin tuotamme taidepuhetta ja taidetekoja? Joakim Puseniuksen Next to a Machine vastaa hyvin tähän tarpeeseen.

Vastapäätä Puseniuksen Next to a Machinea sijaitsee Liudmila Kartoshkinan Oracle. Käyttäjän astuessa sisälle puisesta portista liikesensori tunnistaa käyttäjän. Sensori on yhdistetty Arduinoon, mikä puolestaan on yhdistetty videokameraan, mikä ottaa kuvan ja tuloksena syntyy käyttäjästä väripeilikuva, mikä näyttää käyttäjän koko fyysisen olemuksen vaatteineen pelkistetysti abstrakteina värikenttinä ja värien välisinä suhteina. Oracle on sekä sosiaalinen, poliittinen, että rodullinen kannanotto. Teoksen kautta voi luoda uuden suhteiden logiikan, Liudmila sanoo.

Gallerian peräseinällä on Anne Tammisen vuorovaikutteinen veistos Surrogate Mother, mikä on pelkistetyn vanhanaikaisen robotin näköinen veistos, mikä kehottaa antamaan halauksen. Kun robotinnäköistä emoveistosta halaa, veistos alkaa lämmetä ja siitä alkaa kuulua lohduttavia ja kannustavia lausahduksia kuten ”Oon tässä jos tarvitset”, ”Totta kai sä osaat”, ”Sä riität just tollaisena kuin oot”, ”See yourself in the mirrow of grace” ja ”Learn to be yourself”. Veistos on päällystetty lämpöhuovalla ja se lämpenee veistosta halattaessa. Teos on omistettu kaikille niille, jotka eivät ole saaneet riittävästi lämpöä ja läheisyyttä. Teoksen vuorovaikutteisuus on lämmintä, moniulotteista ja toimivaa.

Seuraavana tulee Jani Rättyän Poor Drummer, kineettinen veistos, missä käyttäjän laittaessa sormensa sensorin päälle, rumpupalikka lyö symbaalia käyttäjän pulssin tahtiin.

Viimeisenä on Aniko Kuikan ja Kristin Wikingin pimennetty Chat Room -videoinstallaatio, missä on kaksikanavainen videoteos, kuusi tuolia ja kattolamppu. Kaksi televisiomonitoria on asetettu toisiaan vastapäätä ja niistä puhuvat toisilleen chatrepliikkejään keski-ikäinen mies ja nuori tyttö, jotka ovat tutustumassa toisiinsa internetin keskustelupalstalla. Videokuva kuvaa miehen ja tytön arkisissa tilanteissaan samalla, kun he keskustelevat toistensa kanssa internetin välityksellä. Videoinstallaation lähtöidea ja asetelma on herkullinen ja yllättävän harvoin käytetty.

Teos ei ole kuitenkaan itsestään selvä, eikä yksiselitteinen, chatrepliikkeinä on internetistä tuttuja stereotyyppisiä intiimejä kysymyksiä, mutta myös yllättävämpiä esimerkiksi politiikkaa koskevia kysymyksiä ja tyttö ja mies tulevat välillä myös toistensa televisiomonitoreihin. Teos on myös hyvin lavastettu ja kuvattu, mutta virtuaalisen ja tilassa reaalisesti olevien objektien välistä suhdetta olisi voinut miettiä pidempäänkin.

Chat Room kuvaa hyvin sitä miten ihmisten välinen kommunikaatio typistyy usein internetin kautta esitettyihin kysymyksiin ja vastauksiin ja herättää myös kysymyksen siitä miksi virtuaalinen tuntuu usein reaalista todellisemmalta?

Näyttely on mielenkiintoinen kriittinen katsaus teknologiaan ja sen rooliin omana aikanamme ja siihen, mitä Arduinolla voi saada aikaan.

Gizmologies 2.12. asti Helsingin galleria Fafassa, joka päivä 11–18.

Kirjoittaja opiskelee Aalto-yliopiston Taideteollisessa korkeakoulussa kuvataiteiden maisteriohjelmassa.