Installaatiot, performanssit, väliaikaiset rakenteet ja taiteilijoiden ja yleisön yhteistyö luovat Radical Nature -näyttelyn selkärangan Lontoon Barbicanin taidekeskuksessa. Niiden lisäksi esiin tuodaan myös arkkitehtuuria ja rakennettua ympäristöä esimerkiksi Heather ja Ivan Morisonin Barbicanin terassikahvilaan pystyttämällä avaruusaiheisella päremökillä.

Taiteen ja aktivismin yhteiselo kukoistaa siis nyky-Lontoossa puolustamassa luontoa. Näyttely on opettavainen ja osittain provosoivakin, mutta samalla masentava.

Skeptikko osasi aavistaakin, ettei kansainvälisen taidehuipun keskus Barbican pysty kannattelemaan radikaaliksi itseään kutsuvaa näyttelyä. Barbican itse on voiman ja kauneuden tiivistymä, Lontoon finanssikeskukseen rikkaille rakennettu rahan ja laadun symboli. Sen yli-ilmastoidussa näyttelytilassa luonnon arvostamisesta tulee älyllistä masturbointia. Ei siellä löydy tilaa koskettavalle kokemukselle. Kriittinen pohdintakin on hankalaa.

Näyttelyn suunnittelijat joutuvat vaikeuksiin heti kättelyssä. Seinälle nuppineuloin kiinnitetyt suunnitteluperiaatteet kehuvat näyttelyn pientä ekologista jalanjälkeä. Niissä julistetaan, että leipätekstit on painettu vanhojen Barbican-julisteiden kääntöpuolille; istuimet on tehty edellisen näyttelyn jämistä; opaslehtiset on painettu ympäristöystävällisellä tekniikalla ja niitä tuotetaan vain pienissä erissä mahdollisen jätteen välttämiseksi.

Kestävyyden ja markkinakapitalismin ristiriita häiritsee todella eikä näyttely edes pyri sitä ratkomaan. Toisaalta onhan helteistä lomapäivää mukava viettää jokseenkin surrealistisissa olosuhteissa.

Skeptikko kysyy, mitä näyttelyn edustama pohdinta oikeasti voisi tarjota. Olisiko arvokkaan taiteen kuljettaminen ympäri maapalloa sittenkin kokonaan kiellettävä? Oli design sitten kuinka viherpestyä tahansa, painavien installaatio-töiden ekologiset kuljetuskustannukset lienevät aika suuret. Ne vaativat paikallaankin pysyessään valtavasti energiaa.

Videot pyörivät perinteisesti sähköllä, kun taas esimerkiksi Henrik Håkanssonin vaakatasossa kasvavat trooppiset puut kurkottavat kohti erittäin voimakkaita sähkövalaisimia. Tekniikan täyttämässä ympäristössä on vaikea käydä läpi sitä älyllistä prosessia, joka tekisi tästä radikaalia tai luontoa.

Kaikki oli paremmin ennen vanhaan. Planeetan kärsimyksiin tepsi vielä 1980-luvullakin vaikuttamisen tahto, mielikuvitus ja toivo. Näistä aineksista kumpuava ekotaiteen monipuolinen tarjonta oli radikaalia ja säpsähdyttävää, joten on hyvä, että Barbicanissa on tarjolla siihenkin aikaan kuuluvia taideteoksia. Ne olivat selkeästi myös poliittisia tekoja.

Vuonna 1969 Mierle Laderman Ukeles julkaisi Kunnossapitotaiteen Manifestin (Manifesto for Maintenance Art). Siitä lähtien hän on tehnyt arjesta taidetta ja tuonut esille välttämättömiä, mutta hiljaisia tai näkymättömiä elämän ylläpitäjiä. Tänäkin päivänä taideteolla voisi kommentoida jätehuollon järjestämistä niin kuin Ukeles kolmekymmentä vuotta sitten kätellessään yli 8000:tta New Yorkin roskakuskia osana työtään Touch Sanitation, 1977-1984.

Samaa ikäluokkaa on Agnes Denes. Yksi hänen maisemaan istutetuista töistään on itse asiassa Ylöjärven Puuvuori. 11 000 ihmistä istutti Denesin tarkkaan suunnitteleman havumetsän soranoton jättämään arpee. Sen on tarkoitus palata ”neitseelliseen” luonnontilaan neljässäsadassa vuodessa. Poliittisen kommentin ja ekologisen muutoksen lisäksi taideteos on tuottanut, ainakin näyttelyn kuvien perusteella, erittäin kauniin maiseman.

Ukeles ja Denes, kuten muutkin näyttelyssä esillä olevat vanhat konkarit, tekivät taidetta pääasiassa kaukana museoista. Tässä pienessä yksityiskohdassa piilee yksi Lontoon näyttelyn ongelmista. Ympäristö- tai maisemataide toimii, jos se toimii, parhaiten luonnossa, oli kyseessä sitten Manhattanille istutettu viljapelto (Agnes Denes) tai saastunutta Rein-jokea puhdistava mekanismi (Hans Haacke).

Näyttely pystyy viestittämään näistä vain kaksiulotteisin visuaalisin keinoin, kun maastossa taas taide elää kolmiulotteisesti ja vieläpä muutosta eli ajan kulkua korostaen.

Näyttelyvieras, skeptinenkin, jäi kuitenkin pohtimaan, että koko hommassa olisi sittenkin jotain älyä. Kun ajat muuttuvat, uuteen on hyvä tutustua ja vanhasta on hyvä oppia. Näyttely on laaja ja internetin kautta sen anti laajenee edelleen. (Näyttelyluettelokin on tietysti julkaistu.) Uusi on erilaista kuin vanha, muttei välttämättä huonompaa jos ei parempaakaan.

Näyttelyn vanhempi taiteilijasukupolvi eli poliittisen järjestyksen uudistumista. Joseph Beuys, jonka tieteellistä työtä parodioiva hunajapumppu on näyttelyssä esillä, oli jopa mukana perustamassa Saksan Vihreitä.

1970-luvulla ympäristön osuutta uudessa politiikassa oltiin vasta muokkaamassa. Vihreä kritiikki oli ylimalkaista samalla kuin se oli intohimoista, vihaista ja automaattisesti uudistavaa. Näin ei ole vuonna 2009. Vihreitä on kaikkialla, äärioikealta (niin kuin Hitler aikoinaan) teollisuuselämään ja vasemmistoon. Aina ei ole helppoa tehdä selvää rajaa viherpesun ja aidon vihreyden välille.

Toiseksi kaikenlaiset historialliset dualismit – ihminen vastaan luonto, tiede vastaan taide, luonto vastaan teknologia – kannattelivat vielä kolmekymmentä vuotta sitten maailmanjärjestystä, jolla oli jo muutaman vuosisadan perinteet ja vankkaa näyttöä erinomaisuudestaan.

Vuonna 2009 tämäkin on mennyttä. Käytännössä markkina-arvot ovat yhdenmukaistaneet kaiken niin, ettei mikään oikeastaan ole luonnotonta. Luonnon ja luonnottomuuden pohtimisesta ei siis ole radikaaliksi teoksi. Mutta jokin provosoiva näyttelyssä jää silti mietityttämään (eikä vain kauniin näyttelyluettelon kiltisti ostanutta).

Vaikka näyttelyn otsikko, Radikaali luonto, viittaisi poliittiseen kannanottoon, itse töissä katsotaan oikeastaan enemmäkin tietoon, matematiikkaan tai luonnontieteisiin, ei arvoihin. Elämän säilymisen mekanismit, sen jatkuvuus ja sen kehitys hämmästyttävät yhä, ja on ilo huomata, miten ne saavat niin tekijät kuin yleisön pauloihinsa.

Ei niin, että politiikka unohtuisi, vaan niin että olisi mahdollista olla kumoamatta sekoittamatta kaikkea samaksi vihaiseksi mössöksi.

Palattuaan ärsyttävää eko-pieteettiä saarnaavan kierrätetyn julisteen kohdalle lippukassan (ja galleriakaupan) viereen skeptinenkin näyttelyvieras on jo leppynyt. Ehkei myöskään kuraattoreita ja taiteilijoita pidä sekoittaa toisiinsa.

Radical Nature Barbicanin taidekeskuksessa Lontoossa. 18.10. asti.