Vuonna 1959 oli kirkossa ryysistä

Teksti Pertti Laesmaa

Vuosi 1959 oli hyvä levyvuosi. Itse asiassa kaikki 1950-luvun loppupuoliskon ja 1960-luvun alun vuodet olivat sellaisia. Enkä nyt puhu pelkästään jazzista. Sama koskee bluesia, rock´n rollia, countrya ja klassista musiikkia mutta myös meidän omaa iskelmämusiikkiamme.

Jostain syystä vuonna 1959 merkkipaaluja ja virstanpylväitä pystytettiin oikein urakalla.

Eniten sinä vuonna rampattiin Columbian New Yorkin studion ovissa. Studio oli tehty kirkkoon. Ehkä juuri siitä johtuen sinne ei jääty budjaamaan.

Käytiin vain pikaisesti ripittäytymässä.

Toisena maaliskuuta ja 22. huhtikuuta Miles Davis kävi pyöräyttämässä sinisensä (katso juttu Voimasta 1/2009). Toukokuun 5. ja 12. Charles Mingus teki taas tuon muhevan Mingus Ah Uminsa, joka sisältää muun muassa Goodbye Pork Pie Hatin, kunnianosoituksen seitsemän viikkoa aikaisemmin kuolleelle Lester Youngille.

Tällaisessa huomaavaisuudessa jazz- ja bluesmuusikot ovat kadehdittavia.

En vieläkään pysty kuuntelemaan silmien kostumatta ja palan tulematta kurkkuun Junior Wellsin esitystä Help Me Sonny Boy Williamsonille. Toisaalta miksi pitäisi pystyä.

22. toukokuuta Ornette Coleman oli vuorostaan liikkeellä Nykissä tarkoituksenaan muurata kunnon peruskivi avantgardelle ja free jazzille. Työ suoritettiin Atlanticin 1290-studioilla, tuossa mustan musiikin temppelissä. Levyn nimi oli vaatimattomasti The Shape of Jazz to Come. Sen yksinäinen nainen (Lonely Woman) on puistattavan surumielinen.

Varsinaista katkeruutta ei ole. Se vaihe on jo eletty.

Dave Brubeck katsoi tarpeelliseksi ottaa aikalisän. Se kannatti. Tällä hetkellä 88-vuotias Brubeck tunnettiin niin sanotuista yliopistolevyistään. Hänen klassisen musiikin taustansa paistaa läpi hänen musiikissaan hienostuneisuutena, jopa fuugina.

Brubeckin kvartetti kokoontui ”kirkolla” 25 kesäkuuta. Time Outin tekeminen vaati tapaamiset vielä 1. heinäkuuta ja 18. elokuuta.

Levyn ehdottomaksi helmeksi nousi Take Five. Yhtyeen hurmaava (pakko sanoa näin miehenäkin) alttosaksofonisti Paul Desmond sävelsi kappaleen yhtyeen rumpalille Joe Morellolle.

Vuosia sitten päätin koota automatkoille parhaan mahdollisen kasetin. Jazz ei tuntunut kovin hyvältä autoilumusiikilta. Jazziksi luokiteltavaa musiikkia pääsikin tuohon puoleentoista tuntiin ainoastaan kolme kappaletta. Take Five oli yksi niistä. Kappale oli parhaimmillaan hyvillä teillä, aamuhämärissä kesäöissa yli sataa ajettaessa. Kasetti tunnetaan perhepiirissämme edelleen nimellä Matkakasetti.

Nykyisin kuulen Take Fiven vähintään kerran päivässä nettiradiosta ja joka kerta sisäinen ääneni sanoo: ”Ai ku kiva!!”. Ehkä tuo kertoo jotakin stygistä. Tai sitten vain kuulijasta.

Vielä jokunen vuosi aikaisemmin jotkut olivat väittäneet, ettei Brubeck soita oikeaa jazzia. Samoja väitteitä oli esitetty ajallaan myös Louis Armstrongista, Duke Ellingtonista, Charlie Parkerista, Thelonious Monkista, Miles Davisista jne. Nyt Brubeckin levy otettiin varauksettomasti vastaan.

Ornette Coleman sen sijaan herätti ristiriitaisia tunteita. Mies kuitenkin painui sitkeästi 8. ja 9. lokakuuta taas 1290:een levyttämään. Mukana oli sama joukkue kuin edelliselläkin kerralla: Don Cherry kornetti, Charlie Haden basso ja Billy Higgins rummut. Uuden levyn nimi oli Change of the Century. Peruskivi oli muuttunut perusmuuriksi.

John Coltrane kolisteli saman mustan musiikin temppelin ovissa huhtikuussa ja joulukuussa. Lähestyttiin Tranen uran kulminaatiopistettä. Syntyi Giant Steps. Down Beatin kriitikko Ira Gitler alkoi käyttää sanontaa ”sheet of sound”. Nimikappaleen, Mr. P.C:n (P.C.= Paul Chambers) ja muiden lomassa ainoa Kind of Blue -kvartetin esittämä Naima (Tranen silloisen vaimon nimi) erottuu pastoraalisuudellaan.

Miles Davis ja Gil Evans johtivat ”kirkolla” 15. ja 20. marraskuuta ja vielä 10. maaliskuuta vuonna 1960 varsinaista cantores minoresta. Sketches of Spainin kauneinta antia on Concierto De Aranjuez. Nuorempien viihtyessä ”seurakuntakuvioissa”, vanhat herrat Duke Ellington, Coleman Hawkins ja Roy Eldridge fiilistelivät ja irrottelivat heinäkuussa Newportin jazzfestivaaleilla. Ihan kummaa touhua.

Lisää vuosikertaa 1959:

Julian ”Cannonball” Adderley: The Cannonball Adderley Quintet in San Francisco

Chet Baker: Chet

Bill Evans: On Green Dolphin Street

Bill Evans: Portrait in Jazz

Milt Jackson: Bags and Trane

Wynton Kelly: Kelly Blue

Lee Konitz: Live at the Half Note

Thelonious Monk: The Thelonious Monk Orchestra at Town Hall

Thelonious Monk: Five by Monk by Five

Thelonious Monk: Thelonious Alone in San Francisco

Gerry Mulligan: Gerry Mulligan Meets Ben Webster

Nina Simone: Nina at Town Hall

Cecil Taylor: Love for Sale

Ben Webster: Ben Webster Meets Oscar Peterson

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Etnosoi 2019