Fanzinet, suomalaisittain pienlehdet, syntyivät 60-luvun kulttuurimullistusten äänitorvina. 1970-luvulla, kopiokoneiden yleistyttyä, niiden määrä räjähti kasvuun. Erityisesti punk-liike rakensi niiden avulla oman mediakenttänsä.

Nyt internet on haukannut pienlehtikentästä palansa. Montrealissa, ranskankielisen Kanadan suurimmassa kaupungissa, Expozine-pienlehtimessu kerää kuitenkin saman katon alle laajan kirjoin itse tehtyjä lehtiä: sarjakuvista sukupuolirooleihin, hardcore-punkista urbaaniin tutkimusmatkailuun.

Seitsemännen kerran järjestetty tapahtuma on kasvanut baaritasolta satojen alakulttuuritekijöiden ja tuhansien kävijöiden kokoontumiseksi. Visuaalinen ilotulitus ja omaehtoisten, epäkaupallisten painettujen kulttuurituotteiden määrä luo runsaudenpulan tunteen. Samalla Expo tarjoaa pienlehtien tekijöille, pienkustantajille, jakelijoille, kirjoittajille, serigrafia- ja sarjakuvataiteilijoille mahdollisuuksia tutustua toisiinsa sekä kehittää yhteistyötä ja omaa työskentelyään. Messuilla on myös tärkeä tehtävä saattaa monia erilaisia vaihtoehtoisia kulttuurimuotoja laajemman yleisön nähtäville ilman, että näkyvyyttä tarvitsisi kalastella kompromissein.

Billy Mavreas on toinen Expozinen alkuperäisistä järjestäjistä. Idea pienlehtimessuista lähti tarpeesta säästää bensarahaa: vuosittainen matka Torontoon Canzine-tapahtumaan tuli kalliiksi. Montrealista löytyi riittävästi lahjakkaita tekijöitä omaa tapahtumaa varten, Mavreas kertoo.

– Täällä kaikki osallistujat näkevät ja tapaavat toisensa. Piirtäjien täytyy nyt nähdä runoijat ja runoilijoiden täytyy nähdä piirtäjät. Erilaiset kulttuuri- ja taidemuodot kohtaavat: ranskankielinen ja englanninkielinen, kuvallinen ja kirjallinen. Pöydät ovat edullisia, 25 dollaria viikonlopulta. Useimmat tienaavat paljon enemmän. Tärkeintä on että ihmiset tapaavat ja luovat yhteyksiä toisiinsa henkilökohtaisella tasolla, ehkä taiteellisella, ehkä romantillisella tasolla, ken tietää.

Myös jotkut viralliset organisaatiot kuten kirjasto pitävät täällä pöytää.

– Olemme myös kutsuneet kansalliskirjaston ja Kanadan taidetoimikunnan. Haluamme antaa heille tilaa täällä, jotta ihmiset oppisivat tuntemaan taide- ja kirjallisuusorganisaatioita ja kuulevat, miten heidän taiteensa voi ottaa myös virallisia muotoja. Haluamme niin ikään opettaa näitä virallisia organisaatioita näkemään, että tällaisia ruohonjuuritason organisaatioita ja tekijöitä on olemassa, että täällä on elävää kulttuuria.

Pitäisikö valtion tukea tällaista toimintaa?

– Kyllä, he saisivat pikemminkin hävetä etteivät ole tukeneet. Kunnallisella ja maakunnan tasolla on paljon ’kielipeliä’ mitä tulee taiteen ja paikallisen kulttuurin puolustamiseen. Yhtäällä he sanovat puolustavansa kulttuuria, ja sitten leikkaavat tukea toiselta puolelta. Tämä on quebeciläistä kulttuuria!

Mike Schake on tehnyt fanzineään yhdeksän vuotta. Viimeisin numero on lehden yhdestoista ja kantaa uutta nimeä Fixation Street. Lehdestä löytyy muun muassa suomalaisen Toisen vaihtoehdon toimituksen haastattelun, kirja-arvioita, bändijuttuja ja matkakertomuksen tavarajunilla matkustamisessa Thaimaassa.

– Nyt lehteni koostuu enemmän matkakertomuksista. Aiemmin lehdessä oli enemmän politikkaa ja haastatteluita. Lehti on muuttunut henkilökohtaisemmaksi, se teki tavallaan päinvastaisen käännöksen kuin suurin osa pienlehtikulttuurista.

Miksi teet lehteä?

– Vaikea sanoa, mutta kai olen ihan pienestä pitäen ollut kiinnostunut kirjoittamisesta ja myös muista aspekteista punk scenessä kuin vain musiikista. Halusin osallistua jollain tapaa, ja ilmaista itseäni. Zinen tekeminen tuntui hyvin luonnolliselta.

Mikä zinen tekemisessä on olennaisinta sinulle henkilökohtaisesti ja alakulttuurille yleisesti?

– Mikä tahansa kulloisellakin hetkellä inspiroiva asia. Hyvälaatuisen tekstin kirjoittaminen on hyvin olennaista minulle. Lehden pitää perustua intohimoon jotakin asiaa kohtaan, siitä syntyvät parhaat lehdet.

– Toivon, että ihmiset innostuisivat taas zinejen tekemisestä, koska se on aina ollut huipputärkeä osa punk-kulttuuria. Mielestäni punk ei ole vain musiikkiscene vaan kulttuuri. Fanzinet ovat tapa kirjoittaa tätä historiaa. Punk ei voi pysyä hengissä vain musiikki- ja muotisuuntauksena. Pienlehden tekeminen tarjoaa niin paljon enemmän mahdollisuuksia itsensä ilmaisemiseen kuin mitä vain biisien kirjoittaminen tarjoaa.

Bike Crush on Marissa Plamondon-Lun pilke silmäkulmassa tekemä lehti, joka ”kuvastaa tunteita ihmisten ja polkupyörien välillä, ja pyörien ja pyörien välillä”. Kynällä, kirjoituskoneella ja leikkaa & liimaa- tekniikalla kasattu Bike Crush tarjoaa esimerkiksi valokuvin ja tekstinpätkin kerrotun tarinan kiinteävälitteisen ja 8-vaihteisen polkupyörän treffeistä sekä eroottisia pyörärunoja.

– Tämä on ihan ensimmäinen koskaan tekemä lehteni. Rakastan polkupyöriä, joten yritin lehdessäni yhdistellä asioita niin että se heijastaisi erilaisia tunteita joita ihmisillä voi olla polkupyöriä kohtaan, kuten jos olet kadottanut pyöräsi tai jos tunnet että pyöräsi on seksikäs, tai että kaksi pyörää näyttävät söpöiltä yhdessä.

Tarjoat aika tuoretta näkökulmaa polkupyöriin kun ne käyvät shoppailemassa, viinakaupassa ja lopulta ’sairaalassa’ toisen jouduttua auto-onnettomuuteen.

– Niin, jotkut ihmiset ajattelevat polkupyörää vain kulkuvälineenä, mutta on hauska leikkiä ajatuksella miten eri tavoin pyörän voi nähdä.

Bike Crushista löytyy myös haikea rakkauskirje, jonka pyöränsä vorolle menettänyt omistaja laittoi nettiin. Marissa otti yhteyttä kirjoittajaan kysyäkseen sopiiko se julkaista lehdessä.

– Se osoittaa, kuinka vahvoja emotionaalisia siteitä ihmisillä on pyöriin.

Yksi merkittävimmistä osallistujaryhmistä Expozinessä ovat silkkipainotaiteilijat. Serigrafian suosio niin underground-henkisenä taidemuotona kuin esimerkiksi keikkajulisteisiin sopivana painotekniikkana on hämmästyttävän suurta. Toisin kuin Suomessa, sillä on Montrealissa myös oma vahva paikkansa katutaiteessa.

Julien Bakvis ja Melissa Di Menna ovat hiljattain perustaneet oman työhuoneen ja tekevät lisäksi yhdessä elektronista musiikkia nimellä Meta Gruau (gruau=kaurapuuro).

Julien: Sel & Vinaigre on työhuoneemme nimi. Perustimme studion tehdäksemme omaa taidettamme. Siksi olemme täällä tänään.

Melissa: Koska vuokra on aika korkea, teemme lisäksi tilaustöitä muille, kuten paitoja, levynkansia ja julisteita.

Nykymaailmassa on usein jopa mahdotonta ansaita elantonsa käsityöllä tai taiteen tekemisellä, tai sitten siihen on käytettävä lähes kaikki aika.

J: Joskus tuntuu että tilaustöitä on liikaa. Ajattelen, että pitäisi tehdä tällainen oma työ, mutta on tämä tilaustyö joka täytyy hoitaa.

Montrealissa on aika iso serigrafiataideskene. Miten tilanne on muuttunut täällä aikojen saatossa?

M: 1980-luvulla julisteita tehtiin paljon, sillä väripainaminen kirjapainoissa oli vielä kallista eikä internetiä ollut. Sitten offset-painaminen halpeni, jonka myötä seripainaminen väheni. Nyt se on taas kasvamassa. Joka vuosi täällä tapaa uusia tekijöitä. Ero entiseen on se, että nyt tehdään enemmän taidetta ja vähemmän kaupallisia töitä. Tämä on erittäin trendikästä nyt, mutta toisaalta myös taiteen taso nousee. On myös selkeästi kaupallisesti suuntautuneita tekijöitä.

J: He ovat vielä undergroundia, koska he eivät ole tunnettuja, mutta heidän töissään on kaupallinen aspekti.

M: Keikkajulistetaidetta oli enemmän 80-luvulla, mutta netin tultua sen määrä on vähentynyt. On kuitenkin yhä heitäkin, joiden mielestä juliste on säilyttämisen arvoinen taideobjekti ja muistoesine.

J: On hyvä jos muusikot välittävät myös visuaalisesta puolesta. Se on hyväksi sekä heille että meille.

Mikä sitten on serigrafian ja katutaiteen suhde toisiinsa? Esimerkiksi Suomessahan on nykyisellään nousussa käsitys katutaiteesta sotkuna, joka pitää siivota ja hävittää juuriaan myöten. Montrealissa taas näkee jopa kaupungin tilaamia graffiteja ja muita seinämaalauksia kaikkialla.

J: Jotkut sabluunatöitä tekevät katutaiteilijat siirtyvät serigrafiaan, sillä ne ovat teknisesti lähellä toisiaan. Itse kuitenkin aloitin sarjakuvilla. Hyvämaineisetkin taiteilijat, jotka pitävät näyttelyitä isoissa taidegallerioissa ottavat vaikutteita katutaiteesta. Underground-taiteilijat ovat olleet jokaisen ison liikkeen juuri.