Kun Istuva Härkä syntyi lakotojen päällikkösukuun vuonna 1831, lakotat elivät perinteisesti lähinnä biisoninmetsästyksestä. Tasankoalueella oli vuosisadan alussa kymmeniä miljoonia biisoneja kahdessa suuressa laumassa. Naapurikansat arvostivat lakotoja ja muita siouxeja rohkeina sotureina ja taitavina metsästäjinä.

Vain turkismetsästäjät, taiteilijat, kauppiaat ja tutkimusmatkailijat vierailivat tuolloin tasankointiaanien kylissä. Välit olivat ystävälliset ja koko ajan lisääntyvä vaihtokauppa hyödytti osapuolia. Valkoiset toivat lasihelmiä, tuliaseita, kankaita ja rautaesineitä. Elämä oli pääosin rauhallista, vaikka eri intiaaniheimot kävivätkin sotia toisiaan vastaan.

”Kyseessä eivät kuitenkaan olleet organisoidut taistelut vaan useimmiten pienissä ryhmissä tapahtunut kahakointi. Urheuden osoittaminen oli tärkeämpää kuin vihollisen surmaaminen ja yksittäiset soturit hankkivat taisteluissa statusta. Coup-sauvalla kosketus viholliseen toi enemmän arvostusta kuin tämän surmaaminen,” kertoo lakota-asiantuntija Rani-Henrik Andersson.

Valkoisten määrä alkoi nopeasti lisääntyä eivätkä intiaanit ymmärtäneet, mitä oli tapahtumassa. Esimerkiksi kullan löytyminen Kalliovuorilta houkutti Coloradoon 15 000 ihmistä 1800-luvun puolivälissä. Ristiriitoja ilmeni, kun matkaajajoukot tuhosivat ruohoa, puustoa ja riistaa sekä säikyttivät biisonilaumat pakosalle. Intiaanit alkoivat hyökkäillä valkoisia tunkeutujia vastaan.

Hallitus alkoi ajaa erityistä intiaanipolitiikkaa, johon kuului maiden haltuunotto ja intiaanien ”sivistäminen” ja asuttaminen reservaatteihin. Useimmat valkoiset pitivät maiden haltuunottoa oikeutettuna, koska näkemyksensä mukaan intiaanit eivät ymmärtäneet työllään parantaa asemaansa. Oikeaa työtä oli maanviljelys ja esimerkiksi presidentti Thomas Jeffersonin unelma oli maatalousvaltainen valtio.

Vallassa olijat ymmärsivät myös sen, että mitä vähemmän biisoneita oli, sitä helpompi intiaanit on saada reservaatteihin. Rautatieyhtiö palkkasi esimerkiksi William F. Codyn eli ”Buffalo Billin” huolehtimaan työmaiden lihantarpeesta. Vuosina 1872-74 surmattiin noin kolme miljoonaa eläintä vuosittain.

Intiaanien elintila kutistuessa yhteenotot lisääntyivät ja alettiin puhua intiaanisodista, jotka huipentuivat Little Big Hornin taisteluun 1876. Everstiluutnantti Custerin ratsuväkirykmentti lyötiin, mutta voitosta ei koitunut intiaaneille hyötyä. Istuva Härkä joutui pakenemaan Kanadaan. Kurjistuneet intiaanit sinnittelivät pian hallituksen sosiaalitukien varassa reservaateissa.

”Valtaviin biisonilaumoihin perustuva elämänmuoto oli tuhottu muutamassa kymmenessä vuodessa. Vuonna 1890 maassa asui jo 60 miljoonaa ihmistä, joista vain neljännesmiljoona oli intiaaneja. Itseään viimeiseksi lakotaksi nimittäneen Istuvan Härän kuollessa väkivaltaisesti 1890 lakotojen perinteinen maailma oli sortunut täysin, sanoo Andersson.

Andersson on väitellyt intiaanien keskuudessa vuosina 1889-1890 laajalle levinneestä henkitanssina tunnetusta uskonnollisesta liikkeestä. Paiute-tietäjä Wovokan näyssä Wakan Tanka (Suuri Henki) ilmoitti, että mikäli intiaanit, lakotat mukaanlukien, suorittavat henkitanssin ja muut seremoniat huolellisesti, valkoiset lähtisivät pois ja biisonit palaisivat takaisin. Henkitanssi yhdisti kristinuskon sanomaa mm. ylösnousemuksesta ja vapahduksesta sekä paratiisin tulosta intiaanien omiin käsityksiin hengistä ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Kaikki uskovat intiaanit pääsisivät uudenlaiseen paratiisiin, missä ei olisi valkoisia miehiä, kurjuutta eikä köyhyyttä.

Perinteisesti henkiä käytiin näkyjen välityksellä tapaamassa erityisessä henkien maailmassa. Siitä henkitanssissakin oli kyse. Tietäjänaiset ja -miehet pystyivät kommunikoimaan henkien kanssa ja myös Istuvaa Härkää pidettiin tietäjänä. Istuva Härkä ei koskaan ollut aktiivinen henkitanssija, mutta valkoiset luulivat toisin ja syyttivät häntä sen vuoksi sodanlietsonnasta.

”Henkitanssi muistutti tietyin osin lakotojen perinteistä tärkeätä uskonnollista seremoniaa aurinkotanssia, johon lakotoilla liittyi myös vapaaehtoista itsekidutusta: sen tarkoitus oli vakuuttaa henget tanssijan vilpittömyydestä. Kärsimys ja oma keho oli osallistujien arvokas uhrilahja. Kärsimyksen kautta Wakan Tanka kuulee tanssijan rukouksen, joten aurinkotanssissa pyydettiin Wakan Tankaa suojelemaan lakota- kansaa ja biisoneita, jotka puolestaan olivat lakotoille elinehto”, kertoo Andersson.

Henkitanssissa ei kuitenkaan suoritettu vastaavaa itsekidutusta, mutta samoin kuin aurinkotanssi se edusti uudelleenluomista ja vahvisti ihmisen, biisonin ja henkien maailman yhteyttä.

Henkitanssi aiheutti levottomuutta valkoisen väestön keskuudessa. Yhdysvaltain armeija lähetettiin lakotojen reservaatteihin. Tämä johti kuuluisaan Wounded Kneen verilöylyyn, josta muodostui Yhdysvaltain intiaanisotien loppunäytös. Hallituksen joukot tappoivat ainakin 300 lakotaa, joista suurin osa oli vanhuksia ja naisia ja lapsia. Kyseessä on traaginen tapahtumaketju, jossa eri kulttuureja, rotuja ja uskontoja edustaneet ihmiset joutuivat ristiriitoihin keskenään.

Tasankointiaanien kilpien merkityksiä ja kehitystä tutkii näyttelyn tieteellinen asiantuntija Riku Hämäläinen, jota kiinnostaa sekä lakotojen henkinen että materiaalinen kulttuuri.

”Kilpi on täydellinen tutkimuskohde, siinä yhdistyvät kulttuurin henkinen ja aineellinen puoli. Perinteisessä tasankokulttuurissa kilpi oli soturin tärkeimpiä varusteita. Se valmistettiin fyysisesti mahdollisimman lujaksi parhaista saatavilla olevista materiaalista ja parhaalla käytössä olevalla tekniikalla. Vaikka kilpi valmistettiin lujaksi, varsinaisen suojan katsottiin tulevan kuitenkin henkimaailmasta. Kilven suojaava rohto oli saatu näkykokemuksessa, jossa mies sai henkimaailmasta jotain yli-inhimillistä voimaa menestyäkseen. Myöhemmin kilvistä tehtiin paljon kevytrakenteisimpia, sillä heimojen keskinäinen sodankäynti loppui eikä niillä enää ollut samaa fyysistä suojamerkitystä kuin ennen. Kilpiä alettiin käyttää lähinnä seremoniallisesti”, kertoo Suomen intiaaniyhdistyksen puheenjohtajana toimiva Hämäläinen.

”Aivan kuten Istuvan Härän elämänkaari, myös kilpien muutokset kuvastavat lakotojen kulttuurissa tapahtuneita muutoksia 1800-luvun kuluessa.”

Suomalaisia tutkijoita kiitellään tasapuolisesta tutkimuksesta, jossa kuulee intiaanien oman kokemuksen. Näyttelyn kuraattori professori Christian Freest muistuttaa, että eurooppalaisten on helpompaa tehdä intiaaninäkemystä esille tuovaa tutkimusta, koska amerikkalaisilla tutkijoilla on raskas historiallinen painolasti kannettavanaan. Yhdysvaltalaistutkijoita rasittaa hallituksen perinteinen intressi intiaaniasioissa eivätkä he saa kovin helposti intiaanien luottamusta.

”Me eurooppalaiset emme ole vastuussa Yhdysvaltain hallituksen pahoista teoista intiaaneja vastaan. Mutta toki eurooppalaisilla tutkijoilla on osansa rasististen aatteiden levittämisessä”, sanoo Feest.

Lakotaintiaaneille myönnettiin Yhdysvaltain kansalaisuus vuonna 1924 palkintona vapaaehtoisesta osallistumisesta ensimmäiseen maailmansotaan. Nykyään lakotoja on eri laskutavasta riippuen n. 90 000-120 000. Kieltä puhuu äidinkielenään muutama tuhat ihmistä, mutta sitä on pyritty elvyttämään mm. kouluissa ja eri yliopistojen laatimien ”kieliohjelmien” avulla.

Lakotoista on kerrottu myös muun muassa Ville Ropposen jutussa Lakota, USA sekä Valtteri Närhen jutussa Ei mitään uutta reservaateissa.