Lukuaika: 2 minuuttia

Uusi kirja kuvaa, kuinka matkakertomukset värittyivät jo 1800-luvulla suomalaisten reissatessa Euroopan suurkaupunkeihin

Pikisaaresta Pariisiin – suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa

Heli Rantala

Matkailu oli 1800-luvun alkupuolella vielä harvojen herkkua. Matkaa tehtiin purjelaivoilla, postivaunuilla ja jalkapatikassa. Vuosisadan puolivälissä matkaa tehtiin jo höyrylaivoilla ja junilla, jotka lyhensivät matkaan käytettyä aikaa merkittävästi. Samalla uudet kulkupelit aloittivat edelleen jatkuvan massaturismin aikakauden. Hauskasti jo 1800-luvulla valitettiin siitä, kuinka ihmiset änkesivät tunnettujen nähtävyyksien luo vain jotta saisivat merkittyä kohteen matkaluetteloonsa.

Kulttuurihistorioitsija Heli Rantalan kirja Pikisaaresta Pariisiin käsittelee suomalaisten 1700–1800-luvuilla tekemiä matkoja Eurooppaan. Kirjassa kuusi miestä ja kaksi naista matkaavat Euroopassa ja tekevät merkintöjä näkemästään ja kokemastaan. Eurooppaa kiertävät muun muassa Turun Akatemian nuori kirjastonhoitaja Frans Michael Franzén ja taidemaalari Mathilda Rotkirch mutta myös jälkipolvien paremmin tuntemat J. V. Snellman ja Zachris Topelius. Matkaajista Franzén luotti vielä perinteisiin kulkupeleihin, kun taas Topelius teki matkansa 1850-luvun puolivälissä pääosin junalla ja viipyi matkallaan ”vain” kymmenen viikkoa.

Monen matkaajan tie vei suurkaupunkeihin, kuten Pariisiin, Lontooseen ja Roomaan. Rantala kuvaa vuoroin jokaista suurkaupunkia ja kertoo, mitä ihmiset näkivät näissä paikoissa eri aikoina. Tämä tekee tekstistä hieman vaikeasti seurattavaa, sillä ajankohta vaihtelee kappaleesta toiseen. Välillä ollaan 1700-luvun lopulla ja sitten yhtäkkiä 1850-luvulla. Poukkoileva kerronta johtaa siihen, ettei kahden vuosisadan takaisista matkoista synny selkeää kokonaiskuvaa. Kirjan loppuun on kyllä liitetty kartat kunkin matkaajan reitistä, mutta teksti on silti luettelomaista.

Rantala kyllä tuntee lähteensä hyvin ja asettaa kerrotun taitavasti historialliseen kontekstiinsa. Myös 1800-luvun matkaajat osasivat värittää tarinoitaan ja lisätä niihin erilaisia yksityiskohtia. Kiinnostavaa on myös se, minkä he jättivät tarkoituksella kertomatta.

Kiinnostavammaksi kirja muuttuu, kun matkaajat pääsevät Italiaan, jossa Vesuviuksen purkauksen alle hautautunutta Pompejia ja Herculaneumia kaivettiin paraikaa esiin. Rauniot kiehtoivat matkaajia kyllä muuallakin, minkä lisäksi Eurooppaa kiertävät ihmiset vierailivat vankiloissa ja mielisairaaloissa. Kirjan parasta antia on viimeinen luku, jossa Rantala pääsee erittelemään sitä, miten matkaajat näkivät ja kommentoivat yhteiskunnan varjopuolia: huono-osaisuutta, prostituutiota ja rikollisuutta.

Suomi oli 1800-luvulla Euroopan mittakaavassa henkisesti ja taloudellisesti takapajula, joten yhteiskunnan lieveilmiöt tuskin olivat matkaajille tuntemattomia. Silti on kiinnostavaa, miten eri matkaajat kirjoittivat elämän nurjasta puolesta. Toisille tuon ajan sääty-yhteiskunta ja tarkat luokkarajat olivat selviö, kun taas toiset suhtautuivat Ranskan vallankumouksen aatteisiin ja tasavaltalaisuuteen myönteisesti. Kiinnostavasta lopusta huolimatta Pikisaaresta Pariisin on kokonaisuutena kuitenkin hieman paperinmakuinen.

Heli Rantala
Pikisaaresta Pariisiin – suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa
Gaudeamus, 2020
306 s.

Kommentoi Facebookissa