Viime syksynä monet meistä Itä-Helsingin Roihuvuoren lähiön asukkaista osallistuivat innolla Toinen jalka haudasta -elokuvan puistojuhlakohtauksiin. Sen jälkeen kylillä on kuiskittu ahkerasti. Ketähän kaikkia elokuvasta tunnistaa? Mahtaakohan elokuva olla hyvä myös?

Taustahahmojen tunnistaminen nopeista leikkauksista ei ole ihan helppoa, mutta elokuvana Johanna Vuoksenmaan ohjaustyö on onnistunut. Se on ensi vaikutelmaa syvällisempi komedia miehestä, joka kuolemansairauden äärellä alkaa nähdä elämäänsä uudesta näkökulmasta. Vuoksenmaa liikuttaa vaikeaa aihettaan kipeän kepeän, mutta samalla oivaltavan huumorin keinoin.

Kuoleman käsittely suomalaisessa elokuvassa on melkein yhtä vaikeaa kuin suomalaisessa kulttuurissa yleensä. Vuoksenmaan tapa käsitellä aihettaan on muuta kuin englantilaista mustaa huumoria. Se ei ilakoi ihmisten heikkoudella, vaan koettaa näyttää kuolemanpelon ymmärrettävän inhimillisenä ja myös katsojille omakohtaisesti tunnistettavana, tahattoman koomisena rimpuiluna eksistentiaalisten kysymysten äärellä.

Tekstin ironia nousee hulppeimmilleen, kun ammattiyhdistysliikkeen veturit haluavat käyttää kuolevaa miestä oman taistonsa työkaluna, kun ilmaisjakelulehden päätoimittaja matelee auliisti mainosmarkkojen perässä ja kun pikaisen kuoleman äkillinen kyseenalaistuminen sotkeekin kaikkien systeemit.

Pääosien tuoreet kasvot Tobias Zilliacus ja etenkin Helena Vierikko selvittävät ihastuttavasti kaikki haastavan aiheen mukana kulkevat vaivaannuttavuuden sudenkuopat – jopa klassisen kliseistä hääkirkkokohtausta myöten.

Silti jotain jää puuttumaan täysosumasta. Elokuva muistuttaa jollain tapaa Risto Jarvan komedioita, mutta siitä uupuu ainakin niiden viimeisen päälle viilattu miljöö ja sosiaalinen kehys. Myös teknisessä toteutuksessa viime silaus on jäänyt tekemättä: huumorin kulma iskee usein hiukan etu- tai takakenossa, eikä osu ihan koko mitallaan.

Johanna Vuoksenmaa: Toinen jalka haudasta. Ensi-ilta 20.3. Neljä tähteä.