big_fimage.jpg

Vienan viemää

Teksti Hannele Huhtala

Vienan Karjalan kuihtuneille runokylille annetaan tekohengitystä, jotta suomalaisenkin kulttuurin kotiseutu pysyisi hengissä. Työtä tekee erityisesti Juminkeko-säätiö ja sen keskushenkilö Markku Nieminen. Hannele Huhtala löysi runokylistä polkupyörälaulun ja runoräppiä, mutta myös pakkovenäläistämisen ja Ikean jättämiä arpia.

Harmaata, oljenkeltaista, valkoista ja mustaa. Siinä huhtikuisen Vienan Karjalan värit, jotka pistävät silmään heti, kun Suomen ja Venäjän välinen raja Kuhmon korkeudella on ylitetty.

Kymmenhenkinen seurue on matkalla tutustumaan Vienan Karjalan elvytettäviin runokyliin. Matkanjärjestäjänä on Juminkeko, Kalevalan ja karjalaisen kulttuurin informaatiokeskus, ja matkanjohtajana Juminkeon keskushenkilö Markku Nieminen. Hän on verraton matkanjohtaja, hän tietää Kalevalan keruusta ja Karjalasta paljon. Hän kertoo Elias Lönnrotin matkoista niin yksityiskohtaisesti kuin olisi itse ollut mukana.

Kierrämme Kostamuksessa ”hevosenkenkälenkin”, jota pitkin autoilijat kiertävät kaupungin keskustan. Jo tähän mennessä on selvää, että tällä matkalla on tarkoitus tutustua runokylien lisäksi neuvostoajan vaikutuksiin Karjalassa.

Rautapellettejä tuottavan Kostamuksen kombinaatin kohdalla Nieminen kertoo, että ennen kuin kylän paikka hautausmaineen peittyi Kostamuksen vuoriteollisuuslaitoksen lieteveden alle, arkeologit ehtivät suorittaa kaivauksia.

”Kalmismaa osoittautui erittäin vanhaksi, sillä hautoja löytyi kolmessa kerroksessa. Mielenkiintoisia olivat tuohiarkkulöydöt sekä koirien hautaaminen isäntänsä kanssa. Yhdellä koiralla oli ollut jopa hopearisti kaulassa. Myös kansan suussa elänyt tieto Vienan muinaisesta jättiläiskansasta sai todennuksen, kun hautalöytöjen joukossa oli useiden parimetristen miesten ja naisten jäännöksiä.”

Ympäristöasioiltakaan ei voi välttyä Vienaan matkatessa. Esimerkiksi Kostamuksen kombinaatin päästöt ovat vuosikymmenten kiista ja suru. Nieminen kertoo, että Kuittijärvestä, johon laitoksen jätevedet lasketaan, saadaan joko mustia tai läpinäkyviä kaloja.

Kombinaatin jätevesiä varten tehtiin jätevesiallas, mutta se oli riittämätön. Niinpä jätevesiä on valutettu jätealtaan ohi suoraan vesistöön. Niemisen mukaan Satu Hassi ja Paula Lehtomäki ovat olleet mukana päätöksenteossa, mutta mitään ei olla saatu aikaiseksi.

Kun tiedustelen asiasta myöhemmin Satu Hassilta, hän vastaa, että silloin kun hän oli ympäristöministerinä Kostamuksen kombinaatin johtoa patisteltiin rakentamaan valmiiksi keskeneräisen rikinpoistolaitoksen eli rikin poistamiseksi savukaasuista. Hänen mukaansa jätevesistä ei silloin ollut puhetta.

Kun ajamme muutaman kilometrin eteenpäin, puhe tulee Ikeasta. Helsingin Sanomatkin on näyttävästi kirjoittanut ongelmasta, jonka Ikea on Vienan Karjalaan tuonut: saha toi vähän työpaikkoja, mutta alueen metsistä kaadettiin 95 prosenttia. Huonekalujätti vuokrasi alueen metsät lähes 50 vuodeksi paikallisen metsäministeriön kääriessä rahat. Alueen pienet yritykset kuihtuvat, kun raaka-ainetta ei enää saa.

”Jos tunnet minkäänlaista sympatiaa vienankarjalaisia kohtaan, et ikinä osta Ikeasta mitään”, Markku Nieminen painottaa. Metsän tuho on niin totaalinen, että muutama työpaikka, jonka saha luo ei ole minkään arvoinen suhteessa hävitykseen, mikä alueelle on kaadettu.

Saavumme majapaikkaan, Raija Zaprudskajan luo Vuokkiniemen kylään. Kylä koostuu harmaista hirsirakennuksista, joita kohoaa peltomaisemassa harvakseltaan. Hirsitalojen ainoa väriläikkä on venäjänsiniset ikkunanpienat.

Vuokkiniemen kylä on yksi runonlaulannan kiintopisteitä. Santra Remsujevan, 96-vuotiaan runonlaulajan luona uusi ja vanha kulttuuri lyövät kättä. Santra istuu tuolillaan keittiössä, vieressä seinällä komeilee taulutelevisio.

Remsujeva ei enää kuule ihan hyvin, mutta laulaa innokkaasti. Hän kertoo starinoita eli satuja ja laulaa äidiltään oppimia lauluja, ja siirtää lauluperinteitä lapsilleen ja lapsenlapsilleen.

”Hän on meidän elävä radio”, Santran tytär Aili nauraa. Remsujeva laulaa polkupyörälaulun, jossa pastori pelästyy sarvekasta pyörää paholaisen ilmentymäksi.

Mutta laulut eivät lähde ihan tuosta vaan. Markku Nieminen houkuttelee Santraa laulamaan, kun ”nämä tytöt tykkäävät kovasti pyöräilystä” tai että ”tiedätkös Santra, tänään on 14. huhtikuuta, Titanikin uppoamisen päivä”.

Nieminen nauhoittaa Santran laulut ja kertoo, että joka kerta Santra laulaa tai kertoo yleensä jotain uutta, vaikka satoja lauluja on jo nauhalla.

Remsujevan talon edessä, tien toisella puolella on vuokkiniemeläisen runonlaulaja Miihkaili Perttusen (1815–1899) patsas. Se on kopio Alpo Sailon veistämästä patsaasta, joka sijaitsee Joensuun Karjalantalon edustalla.

Niemisen mukaan oli kunnia-asia, että runonlauluperinteen muistomerkki saatiin juuri Santra Remsujevan talon eteen. Syyt ymmärtää, kun kuuntelee Santraa hetkenkin.

Paluumatkalla majapaikalle ryhmä poikkeaa kyläkauppaan. Sen portailla istuu kaksi miestä juopottelemassa, joita Nieminen komentaa.

”Tekisit sinäkin tuohitöitä niin kuin isäsi, etkä istuisi täällä kaupanportailla tuhlaamassa elämääsi. Nämäkin turistit mielellään ostaisivat hienoja töitä.”

On selvää, että Nieminen tuntee kylän asiat hyvin. Alueella miesten eliniän ennuste ei ole kovin korkea eikä laaja, osin Ikean aiheuttama, työttömyys auta asiaa.

Illalla saunan jälkeen toimittajat istuvat rivissä saunan edessä. Hiljaisuus myötäilee sinistä hetkeä, joka hiipii kylän ylle. Elämä Vuokkiniemellä tuntuu pysähtyneen aikaan, jota Suomessa ei enää vietetä edes mökeillä.

Seuraavana aamuna matka jatkuu syvemmälle Vienaan: Uhtualle ja Haikolaan. Matkalla näkyy hylättyjä kolhoosien rakennuksia ja tyhjilleen jääneitä jättiläisnavettoja.

Uhtua on elävä 5000 asukkaan kaupunki, jossa karjalaisia on melkein puolet väestöstä. Kylän nimi vaihdettiin neuvostoaikana Kalevalaksi, mutta nykyään kylää kutsutaan molemmilla nimillä.

Haikola on elvytettävä runokylä. Siellä on asunut Ortjo Stepanov, Karjalan tilanteesta useita romaaneja tehnyt kirjailija. Stepanovin pääteos oli Kotikunnan tarina -romaanisarja, jossa kuvattiin Haapalahden kylän karjalaisten talonpoikien vaiheita 30 vuoden ajalta Leninin kuolemasta Stalinin kuoleman jälkeisiin vuosiin.

Nyt hänen poikansa Miihkali Stepanov on yhtenä kylän elvyttäjänä ja ensimmäisenä muuttajana. Perheen kotitalosta on tehty runokyläperinteen ja Ortjo Stepanovin museo.

Miihkali Stepanov esittelee piirustuksia uusille taloille. Saarelle on tehty pengertie helpottamaan kulkua. Tuuli on pureva, sulava lumi on muodostanut pieniä järviä tielle. Rakentajat ovat innokkaita ja hirsitalot ovat nousseet saarelle nopeasti.

Nieminen myöntää, ettei kaikki elvytysprojektit ole edenneet niin hyvin kuin olisi toivonut.

”Erääseen kylään muutti kaksi perhettä, joiden oli tarkoitus aloittaa elvytys. Toisen perheen vaimo sairastui syöpään ja he muuttivat pois. Toisen perheen mies löysi suomalaisen vaimon ja lähti tämän perässä. Talot ovat nyt tyhjillään.”

Nieminen on valinnut meille tuntemistaan runonlaulajista parhaimpia illan vierailuihin. Uhtualla käymme piipahtamassa Ilmi Bogdanovan luona. 76-vuotias runonlaulaja on poikkeus, sillä hän sepittää lauluja itse omasta elämästään. Kun vierailuun varattu tunti on kulunut, Ilmi ei malttaisi laskea vieraita pois.

Mutta lisää on tiedossa. Uhtuan luovan työn keskus on täynnä säpinää. 13–14-vuotiaiden tyttöjen ryhmä on valmis esittämään toimittajaryhmälle perinteisiä lauluja.

Tarina-folkloreryhmän vetäjä Arina Timonen on itsekin toimittaja, nyt hän vetää Runonlaulun juuret ja versot -projektia ja sen kansanmusiikkiryhmiä Uhtualla. Seitsemän tytön ryhmä on pukeutunut kansallispukuihin, laulavat ja tanhuavat.

Timonen soittaa haitaria, ja kun musiikki tulee nauhalta, hän ottaa kipeänä olevan kahdeksannen tytön paikan.

”Kertokaa vielä keitä te olette ja mistä päin Suomea”, Timonen pyytää suomeksi, kun tanssiesitys on ohi. Innostus tanssiin ja kiinnostus meitä kohtaan on hämmentävän aitoa.

Ryhmä on juuri tullut esiintymästä Suomesta. ”Kotimatkalla tytöt lauloivat perinteisiä lauluja räppinä. Se kuulosti hyvältä”, Timonen kertoo.

Kukaan ei kuitenkaan nyt rohkene räpätä meille, mutta ajatus runonperinteen nykyaikaistamisesta kuulostaa hyvältä.

Illalla syömme illallisen Sampo-hotellissa, samalla Paavo Lesonen lausuu meille runoja. Niissä irvaillaan nykyhallinnolle, mutta kerrotaan myös rakkaudesta. Irvailemisen syitä ei tarvitse kaivella.

Markku Nieminen on pitkin matkaa näyttänyt meille Putinin puhelimia: yleisöpuhelimia, joista ei mene johtoja ja joilla ei siten voi soittaa. Ne asennettiin kylien keskuksiin, kun Putinin imagokampanja kohtasi ongelman: presidentin kyselytunnille piti kenen tahansa päästä soittamaan ja kysymään valtion politiikasta.

Joku pääsi läpi, joka tiesi huomauttaa, että harvassa kylässä on puhelinta lainkaan. Niin pitkälle päästiin, että puhelimet saatiin kyliin mutta lankoja ei ole näkynyt.

Aamulla käymme tuohityöntekijän luona, joka on tehnyt tuohesta kännykkäkoteloita. Kaikkialla on merkkejä siitä, että vanhaa kulttuuria osataan ottaa osaksi nykyaikaista elämää.

Paluumatka jännittää, kun kuulemme, että edellisenä päivänä tie Kostamukseen on ollut poikki kelirikon takia. Seuraavasta viikosta tie katkaistaankin kuukaudeksi, siksi aikaa että se kuivuu ajokuntoon.

Nieminen rullaa ikkunan auki ja kaikki istuvat hiiren hiljaa, kun liirailemme pikkubussilla halki puolimetrisen mutakerroksen. Pienempi auto on jäänyt puolimatkaan jumiin, mutta me pääsemme läpi.

”Laitettiinko teille kellonajat viisumiin?” mies kysyy rajan tax free -kaupan pihassa.

Tullivirkailijat koittavat hillitä bensarallia asettamalla aikarajan: rajan saa ylittää vain kahden tunnin välein. Ihmetyttää, kuka jaksaa bensan takia ylittää viiden passintarkastuksen rajan.

Suomen puolella on kallista, mutta pienistä routavaurioista huolimatta suht sileät tiet.

_______________________________________________________

Karjalasta kajahtaa suomi

Vienan Karjalan alueet eivät ole koskaan kuuluneet Suomeen. Kieli on suomensukuista ja -kuuloista karjalaa, mutta yhä useammin kodeissa puhutaan venäjää. Alueen kouluissa opetettiin suomeksi vielä vuonna 1956.

Sen jälkeen kun Suomalais-Karjalainen Neuvostotasavalta lakkautettiin ja muutettiin Karjalan Autonomiseksi Sosialistiseksi Neuvostotasavallaksi vuonna 1956, alkoi määrätietoinen venäläistäminen. Koulujen kieleksi tuli venäjä.

Petroskoin yliopistosta lakkautettiin suomenkielinen osasto ja lastentarhoissa opettajia kiellettiin puhumasta lapsille heidän äidinkielellään tai kotimurteellaan.

Kuuntele Ilmi Bogdanovan laulama Äidin laulu Fifi Audiosta.

Kommentoi Facebookissa
Educa 2019
Kino Lokakuu 2019