Kun kuluneen vuoden poliittiset tapahtumat kootaan yhteen, rohkenisin väittää, että vuosi on ollut ratkaiseva. On syntynyt joukkotiedostamisen suuntaus: Venäjän kansalaiset ovat merkittävällä tavalla pettyneet Yhtenäiseen Venäjään, hallitsevaan puolueeseen, ja heidän epäluulonsa leviää vähitellen myös Vladimir Putiniin ja Dmitri Medvedeviin.

Vuonna 2010 kaksoisasetelman vaikutuspiirit hajosivat: kun ”kansallinen johtaja” vetoaa kaikkein vanhoillisimpiin ja vähiten koulutettuihin kansanryhmiin, valtionpäämiehen tehtävä on puolestaan kerätä sympatiat tiedostavalta ja dynaamiselta vähemmistöltä, joka on keskittynyt globaaliin yhdentymiseen.

Medvedevin kampanja on hajoamassa palasiksi aivan silmiemme edessä: kokonaiskuvaa ei muuttanut edes Juri Lužkovin erottaminen, niin vaikuttava manööveri kuin se olikin – pitkitetystä odotusajasta huolimatta. Himkin metsän taistelutarinan säälittävä loppu, toivottomuus toimittaja Oleg Kašiniin kohdistuneen hyökkäyksen tutkinnassa, johdonmukaisen vastauksen antamatta jättäminen Manežnaja-aukion tapahtumiin ja häpeälliset onnittelut Valko-Venäjän diktaattorille tämän ”vaalivoitosta” – Dmitri Medvedev on toteuttanut kokonaisen sarjan tekoja, joita ei voi hyväksyä poliitikolta, joka laskee sen varaan että häntä tukevat venäläiset ovat keskittyneet eurooppalaisiin arvoihin.

Viimeisin ja lopullisin testi ”liberaalille” Medvedeville pidettiin 27. joulukuuta. Yllätyksiä ei tullut: Khamovnitšeskin tuomioistuin aloitti historiallisen istuntonsa julistamalla Mihail Hodorkovskin ja Platon Lebedevin syyllisiksi. Värikkäät ilmaisut siitä, miten ”muiden viranomaisten” painostusta tuomioistuinta kohtaan ei voitu hyväksyä, osoittautuivat vain sanahelinäksi. Jos jollakulla oli asiasta vielä harhaluuloja, niiltä on nyt taatusti pudonnut pohja pois.

Mutta tässä ei ole ainoastaan – eikä edes niin paljon – kyse pettymyksestä Medvedeviin. Yleiset käsitykset protestoinnin muodoista ovat muuttumassa Venäjällä. Ihmiset alkavat tajuta, että autoritaarisen järjestelmän voimistuessa yhteiskunnallisissa protesteissa ei ole mitään järkeä, elleivät niitä seuraa poliittiset vaatimukset. Vuoden alussa toteutetut Kaliningradin mielenosoitukset; kommunistien keväinen mielenosoitusaalto, jonka iskulauseissa vaadittiin hallituksen eroa; Strategia 31:n yhä kasvava aktiivisuus; Putinin-vastaisten sloganeiden vahva vetovoima – kaikki tämä todistaa, että kehitys on muuttamassa suuntaa.

Millään ”suosioluvuilla” ei kompensoida kesän tulipalojen synnyttämää tuhoa tai kaikkialla läsnä olevaa sokkia, joka seurasi Kuštševskajan verilöylyä. Tässä kohtaa saatetaan muistaa Nižni Novgorodissa kuvatut paljastavat videokuvat, joissa palojen uhrit kiljuivat hallitukseen kohdistuneita valituksiaan suoraan hämmentyneen ”kansanjohtajan” edessä.

Poliittisista vaatimuksista irtautuminen johtaa vääjäämättä umpikujaan. Mutta jos kaikki – mukaan lukien ammattiliitot, ekologit, sotaveteraanit ja jalkapallofanit – ymmärtävät, että poliittisia vaatimuksia pitää asettaa ja edistää, hallitus tulee horjumaan. On tärkeää, että sillä hetkellä sitä vastassa ei ole joukko eripuraisia ihmisiä erilaisine tavoitteineen.

Valitettavasti tässä maassa ei tällä hetkellä käydä avointa, julkista keskustelua. Tämä on laajalti seurausta keskinäisestä epäluottamuksesta, joka vallitsee erilaisten sosiaalisten ryhmien ja henkilökohtaisten tavoitteiden välillä. Se on tulosta myös siitä, että oppositiopiireissä ei ole kompromissia tavoittelevaa kulttuuria, sekä luonnollisesti myös Kremlin-myönteisten voimien tarkoituksellisista, eripuraa synnyttävistä toimista.

Siitä huolimatta hallitus itse edistää yleistä politisoinnin tyyppiä – sikäli kuin se voi osoittaa, että mikä tahansa aihe, joka vaikuttaa yhteen valtion virkamieheen, on poliittinen asia. Joudumme usein näkemään, miten taitamaton johtaminen, epäpätevyys, väärinkäytökset ja jopa suoranaiset rikokset jäävät ilman seuraamuksia vain koska ne tehdään ”yhtenäisen Venäjän” lipun alla. Tämä on käymässä liian silmiinpistäväksi, ja sen käsittäminen, että juuri Putinin Yhtenäinen Venäjä -puolue on tämän maan laittomuuksien pääasiallisin lähde, on tunkeutumassa yleiseen tietoisuuteen.

Tiedetään, että Putinin korruptoitunut, rikollisten hallitsema vallan vertikaali on menettänyt kannatustaan kansan keskuudessa ja tarvitsee tehoiskuja voidakseen jatkaa – ja mahdolliset seuraukset on jätettävä huomiotta.

Autoritaarisen hallinnon koventuminen on täysin looginen vaihe vallan vertikaalin kehityksessä, eikä Venäjä ole tässä suhteessa poikkeus. Kuten olen aiemmissa artikkeleissani huomauttanut, Putinin vertikaalin vakaus on seurausta muustakin kuin yhteiskunnan sosiaalisesta apatiasta ja tarkoituksellisesta, hyvin organisoidusta propagandasta. Se on myös vakaan talouden illuusio, luomus, joka on syntynyt näkyvien kotikutoisen liberalismin edustajien avulla. Vakaan talouden illuusio sallii jossain määrin valtion rahoitusten hoidon järkevällä tavalla, joka kompensoi valtion virkamiesten ja ahneiden turvallisuusviranomaisten surkeaa tietämättömyyttä.

Tässä suhteessa monet Jevgeni Jasinin lausunnot ovat paljastavia. Tässä on mies, jota Jegor Gaidarin lähdön jälkeen voidaan todella pitää Venäjän liberaalin fundamentalismin tukipylväänä. Eho Moskvyn blogissaan hän varsin suorasukaisesti tuo julki venäläisen valistuneen eliitin näkemykset maan asioiden tilasta: ”Demokraattisen Venäjän luominen on tehtävä, joka vuonna 1992 siirrettiin sivuun radikaalin talousuudistuksen jaloista. Mutta nyt perusuudistukset on toteutettu ja meillä vallitsee markkinatalous, jonka kehittäminen on mahdollista vain demokratian vallitessa.” Tässä poikkeuksellisen merkittävässä tunnustuksessa todetaan, ettei Gaidar eikä Tšubais kumpikaan pitänyt demokraattisia puitteita ylipäänsä välttämättömänä ehtona Venäjän markkinataloudelle.

Ei ole merkityksetöntä sekään, että Jasin puhuu talousuudistusten onnistuneesta loppuunsaattamisesta juuri nyt, vuonna 2010. Olisi kiinnostavaa tietää, millaiseksi ”venäläisen liberalismin” puolestapuhujat kuvittelevat markkinat ja markkinatalouden. Leimaako niitä yksityisomistuksen takuiden puute, byrokraattinen laittomuus vai itsenäisten tuomioistuinten puute, korruption suunnattomat mittasuhteet vai se tosiseikka, että valtaosa Jevgeni Grigorievitšin valtionyliopiston – Talouskorkeakoulun opiskelijoista haluaa työskennellä Gazpromissa ja presidentin hallinnossa. Ja Jasinin näkökulmasta tuo on nykyään täysin hyväksyttävä taloudellinen seuraus. Tämä on juuri se tulos, jonka saavuttivat itseään yhä venäläisiksi liberaaleiksi kutsuvat ihmiset – pilaten täysin markkinatalouden ja liberaalin demokratian idean.

Puhe demokratiasta on nyt ajankohtaista, koska joukko ”valaistuneen putinismin ihmiskasvoisia kannattajia” tietää varsin hyvin, että Putinin ylilyöntien seurauksena järjestelmästä tulee epävakaa. Silti he eivät näytä haluavan toteuttaa perustavaa laatua olevia uudistuksia.

Heidän suurin halunsa on palata siunattuun vuoteen 2002. He haluavat, että hallinnon autoritaarista muotoa pehmennetään, mutta samalla säilytetään mekanismi, jonka avulla oligarkkien muuttumaton ja ylivoimainen valta säilytetään, minkä jälkeen tämä ryhmä voisi ratkaista valtakysymyksen keskenään. Yksi ryhmä – Putinin itsensä – on synnyttänyt selvän vinouman. Ja tämä on aiheuttanut torjuntaa systeemisten venäläisliberalistien taholta, koska oligarkkinen konsensus ei enää toimi.

Olen monesti kirjoittanut, että Jeltsinin antama kohtalokas määräys numero 1400 käänsi maan takaisin autoritaarisen kehityksen urille. Kuitenkin nyt on selviämässä että tapa, jolla ”Gaidarin suuret uudistukset” toteutettiin, toi myös mukanaan autoritaarisuuden siemenet, ja autoritaarisuutta oli välttämätöntä puolustaa oligarkkien intressien vuoksi. Liberaali virkaporras, joka syntyi niin kutsutun ”kamikaze-hallituksen” riveissä, on tosiasiassa elimellinen osa Jeltsinin-Putinin hallintoa. Juuri he ovat sen suunnittelijoita ja insinöörejä; juuri he loivat ja hoivasivat tuota mielikuvaa.

Jokainen yritys jakaa Putinin miljöö ”liberaaleihin” ja ”turvallisuusviranomaisiin” sivuuttaa tosiasian, että nuo kaksi toimivat sulassa sovussa ja yhteisymmärryksessä – tai, kuten nykypolitiikan muoti sanoisi: tandemissa. Baikalfinansgroupin petosta eivät niinkään luoneet Igor Setšin ja Sergei Bogdantšikov kuin Aleksei Kudrin ja Sergei Ignatiev. Ja korruptoituneiden byrokraattien juonista hyötyneiden listalta löytyy hyvin ”liberaaleja” sukunimiä: Gref, Golikova, Hristenko.

Nuoret, jotka kerääntyivät Manežnaja-aukiolle 11. joulukuuta, kasvoivat sellaisten talousuudistusten aikakaudella, jotka täysin mullistivat maamme väestön elämän. Juuri tästä sukupolvesta Gaidarin apurit uneksivat ja väittivät, että nuoret, jotka eivät tienneet mitään neuvostoajasta, muodostaisivat tulevaisuuden vapaan Venäjän ytimen. Nykyään on tullut selväksi, millaiset poliittiset voimat ovat se ydin, jonka nämä nuoret muodostivat.

Tämä on aivan luonnollinen seuraus, kun otetaan huomioon nyky-Venäjän sosiaalisen liikkuvuuden toimimattomat olosuhteet, monien Venäjän kansalaisten tuntema lannistava toivottomuus, täydellinen näköalattomuus sekä räikeä sosiaalinen erilaistuminen, joka limittyy entisen neuvostoimperiumin väistämättömän tunnustuksellisen ja etnisen sekoituksen kanssa. On mahdotonta kuvitella parempaa lannoitusta yhteiskunnan nationalistisille mielialoille.

1990-luvun alussa, kun vastamuodostettu demokraattinen Venäjän valtio yritti paeta sosiaalisen ja taloudellisen kaaoksen hetteikköä, monet ihmiset uskoivat, että Weimarin Saksan suunnitelma voisi toistua. Kukaan ei kuitenkaan ollut sitä mieltä, että Weimarin tasavalta katosi Hitlerin ehdottomien vaalivoittojen seurauksena (natsien suurin äänisaalis oli 38 prosenttia), vaan tuho oli seurausta oligarkkisten ja sotilaspiirien sekä natsien yhteispelistä näennäisten vastapuolten kesken – joista natsit nähtiin luonnollisena vastapainona vasemmiston uhalle.

Kaikki loitsut 1990-luvun puna-ruskeaa uhkaa kohtaan ovat osoittautuneet kestämättömiksi. Tuona historiallisena hetkenä puna-ruskea yhteenliittymä oli pääosin seurausta Jeltsinin hallinnon kömpelöistä toimista. Mutta nyt yhteenliittymällä on mahdollisuus toteutua, kun ruskea väri alkaa heijastaa mustaa. Hallituksen aktiivinen taistelu vasemmistoa vastaan tekee tämän mahdolliseksi.

On kiinnostavaa huomata, että kommunistipuolueen ikuinen johtaja, Gennadi Zuganov, joka on jatkanut kaikkien näiden vuosien ajan opposition vasemman siiven voimien heikentämistä, aloitti oman poliittisen uransa Neuvostoliiton jälkeisellä Venäjällä kansallispatrioottien riveissä. Lukuisat puhdistukset – jotka toteutettiin kommunistien Zuganovin käskystä ja jotka johtivat puolueen Moskovan haaran totaaliseen tuhoon – johtivat nationalististen ja klerikaalisten näkemysten ylivaltaan puolueen johdossa.

Radikaalien talousuudistusten kannattajia kiihottivat toiveet venäläisestä Pinochetista Jeltsinin aikakaudella. Niinpä vain venäläisten kokemassa todellisuudessa kenraali Pinochet on saanut everstiluutnantti Putinin tai eversti Kvatškovin luonteenpiirteitä.

On myös ilmeistä, että hallinto, jonka tietoisuutta on hallinnut punaisen koston uhka aina vuodesta 1995, rohkaisee äärioikeistolaisten ryhmien kehitystä. Lisäksi vasemmiston ja vasemmistoradikaalien ryhmien toimet nostattavat poliisissa esiin raakoja vastareaktioita, vaikka ei ole merkkiäkään siitä, että nämä ryhmät turvautuisivat väkivaltaan. Se, että sisäministeri Rašid Nurgalijev osoittaa sormellaan vasemmistoa – joka hänen mukaansa on vastuussa Manežnajan mellakoista – liittyy mahdollisesti puutteisiin hänen ammattitaidossaan. Todennäköisempää kuitenkin on, että hänkin on sortunut stereotypiaan, jonka mukaan Venäjän järjestyksen vaarantavat uhat tulevat aina vasemmalta.

Äärioikeisto ei yleensä kajoa yksityiseen omaisuuteen, ja harvainvaltainen hallinto pelkää yhteiskunnallista oikeutta vaativia iskulauseita enemmän kuin mitään muuta. Vallitsevan hallintojärjestelmän reaktiot Manežnaja-aukion tapahtumiin eivät ole niinkään yhteydessä prosessin torjumiseen sinänsä kuin tarpeeseen kontrolloida tuonkaltaisia potentiaalisia kohtuuttomuuksia – kuten Kvatškovin tapauksessa. Kuitenkin Mininin ja Požarskyn kansanmiliisin sopimukset, jotka sisältävät avoimen vaatimuksen nykyhallinnon syrjäyttämisestä, ilmaantuivat yli vuosi sitten. On ilmeistä, että Eduard Limonov olisi saanut 10 vuotta vankeutta ilman kirjeenvaihto-oikeutta ulkomaailmaan jokaisesta tuon tekstin rivistä. Aivan vastikään Vladimir Kvatškov pääsi samasta rikkeestä kuin koira veräjästä.

Kasvavan sosio-ekonomisen kriisin keskellä hallitus pitää nuoria tärkeimpänä protestihalujen kanavana. Vieläkin aggressiivisempi ideologinen muodostelma on kiteytymässä niistä pilatuista taimista, jotka kasvoivat osana Seligerin satoa. Putin puhui tämänsuuntaisesti keskustellessaan ulkomaalaisten rekisteröintilakien rajoituksista, ja osansa sai myös rikosvastuu. Voimme jälleen kerran muistella Venäjän perustuslakia, jolla Putinin OMON-joukot ovat jo moneen kertaan pyyhkineet jalkojaan. Mutta hallitus on ilmeisen tietoinen siitä, että jossakin vaiheessa edes OMON ei riitä.

Terveessä yhteiskunnassa voidaan hyväksyä tietynlaajuinen sosiaalinen eriarvoistuminen. Mutta hallituksesta, joka tietoisesti synnyttää köyhyyttä ja toivottomuutta, on väistämättä tulossa fasistinen.

Aiemmin mainitsemassani artikkelissani kirjoitin kolmisen vuotta sitten näin: ”Tänään meidän täytyy vedota niihin, jotka yhä ylläpitävät haavekuvia nykyhallinnosta, ja niihin, joilla ei haavekuvia enää ole, jotta he avoimesti ja rehellisesti julistaisivat, että se on tuhoisaa maallemme. Meillä ei enää ole oikeutta teeskennellä, että Venäjän nykyinen hallitus on mahdollista inhimillistää ’pienten tekojen’ kautta. Jos emme pysäytä tämän vaarallisen organismin kasvua tänään, se huomenna kiihdyttää laajenemistaan ja muuttuu väistämättä fasistiseksi pedoksi. Historian logiikka on heltymätön.”

Voimme pelastaa maamme tuollaiselta katastrofaaliselta kehityskululta vain jos käännymme pois tästä harvainvaltaisesta umpikujasta ja puramme Jeltsinin-Putinin hallintojärjestelmän niin nopeasti kuin mahdollista.

Suomennos: Anu Harju.