”Meidän on pelastettava ihminen jos ei muulta niin kapitalistiselta ihmiseltä – ajatukselta, jonka mukaan ihminen on laskelmoiva, omaa etuaan maksimoiva, läpeensä rationaalinen olento, joka elää tyhjiössä, jossa asiat ovat mitattavissa ja lokeroitavissa”, aloittaa Vatakin tiedottaja, teatterituottaja Jan Liesaho.

Helsinkiläinen ravintola Belly on tammikuisena tiistai-iltana tupaten täynnä, kun käsillä on Vatak-toimintaryhmän perustava tapahtuma. Pöydissä kiertävät ilmoittautumislomakkeet: sähköpostilistalle vaiko ihan aikaa ja vaivaa Vatakin eteen uhraamaan? Lavalla – pöydän takana ja mikrofonien ääressä – istuvat tapahtuman koollekutsujat, kirjava kaarti kulttuurityöntekijöitä teatteriohjaaja Esa Kirkkopellosta muusikko-opiskelija Olavi Uusivirtaan.

Seuraa puhetta vasemmistolaisuudesta, vasemmistolaisesta taiteesta ja Vatakin tavoitteista.

Espoon kaupungin vapaan sivistystyön johtaja Piia Rantala perää toimia ”reilun kulttuurin” puolesta. Kulttuurin pitäisi olla aidosti, ei vain mahdollisuuksien tasolla, kaikkien ulottuvilla.

”Jos katsotaan kulttuuriresurssien jakamista, niin kyllä ne menevät hyväosaisille. Ei sitä voi kiistää.”

”Toisaalta taiteilijoiden työskentelyolosuhteissa tulisi pitää mukana eettisiä, reilun pelin sääntöjä. Kunnon työstä kunnon palkka. Ainokainen broidini on muusikko, ja hän on kyllästymiseen asti saanut kuulla, että ettekö te nyt voisi tulla heittämään ilmaiseksi keikkaa. Kuka meistä kysyy näin sähkömieheltä?” tivaa vasemmistoliiton kulttuuripoliittista ohjelmaakin kirjoittanut Rantala.

Ammattitaitoiset taiteilijat joutuvat Rantalan mukaan riistetyiksi tehdessään ”kaikennäköistä jonninjoutavaa mainostamista”.

”Se on surullista ja kuvastaa tätä aikakautta erittäin hyvin. Mitkä meillä ovat etusivun uutisia? Meillä opastetaan ostamaan oikeat lenkkimakkarat oikeista kaupoista”, sanoo Rantala maan suurimpaan päivälehteen viitaten.

”Meidän pitäisi mielestäni turvata se, että luovat ihmiset pystyvät tekemään töitä eettisesti kestävällä tavalla ja tärkeiden asioiden kanssa. Tarvitaan kansalaisliikkeitä, jotka kertovat, että hei, me osataan ostaa ne makkarat ilman näitä mainoksia.”

Teemu Mäen mukaan vastakkainasettelun aika on kärjistymässä kulttuurin kentällä.

”Esimerkiksi niin, että Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén on julkisesti sitä mieltä, että vasemmiston aika on ohi. Hänen linjansa on se, että vasemmistolainen taide ei hänen aikanaan ole tervetullutta kaupungin taidemuseoon. Ja hän on sentään eläkevirassa, joten kai tällä jotain merkitystä on vasemmistolaisen taiteen kannalta.”

Mutta mikä on vasemmistolaista taidetta? kysyy tilaisuuden juontaja, toimittaja ja helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu Silvia Modig.

”Taiteen muotoinen kriittinen ajattelu tuppaa olemaan vasemmistolaista”, sanoo Mäki.

Jotta taiteilijan vinkkeli maailmaan säilyisi riippumattomana, ei hän saa miettiä toimeentuloaan tai taiteen mahdollista menekkiä, Mäki pohtii.

”Tämä tekee taiteilijasta markkinataloudellisesti irrationaalin, vapaa-ajattelijan, ja toisaalta oikeistolaisesta tai markkinahenkisestä taiteiden näkökulmasta kummajaisen tai oudon linnun. Tässä taiteilijakunta varmaan jossain määrin jakautuu niihin, jotka ajattelevat taidetta yhteiskuntakriittisenä vapaa-ajatteluna, ja niihin, jotka ajattelevat, että taidetouhut ovat ammatti siinä kuin muutkin.”

Oman julkilausumansa mukaan Vatak pyrkii tuottamaan uusia poliittisia aloitteita ja näkökulmia poliittiseen keskusteluun sekä ennakoimaan yhteiskunnallista kehitystä. Piia Rantala toivoo, että aikomus konkretisoituisi esimerkiksi kirjastolaitoksen puolustamiseksi.

”Jos ajattelen kulttuuria ja sosialismia, niin minulla tulee mieleen suomalainen kirjastolaitos, joka tuntuu olevan kuntakentällä aika lailla uhattuna. Pajusen lista tuskin on ainoa lista, joka on virkamiesten pöytälaatikossa. Ja jotta meidän virkamiesten ei tarvitse sellaisia listoja kirjoitella, me tarvitsemme siihen ihmisten tukea.”