Huippuvuorten suurimmalla saarella on pikkukaupunki, joka näyttää miten arktiset olosuhteet voitetaan. Laitumet vihertävät muualta rahdatun mullan varassa. Tuoreet vihannekset kasvavat lämmitettävissä kasvihuoneissa. Lämpöä riittää myös uima-altaisiin tässä kaupungissa, joka louhii polttoaineensa viereisen, pyramidinmuotoisen vuoren kupeesta. Kaupungin nimi on vuorensa mukaisesti Pyramiden, ja kivihiilikaivos on sen koko olemassaolon keskipiste.

Sitten koittaa 1990-luku, ja arktinen hiili-ihme Pyramiden menettää tärkeimmän ylläpitävän voimansa eli Neuvostoliiton. Pyramiden ja sen asukkaat hylätään.

Pyramidenin tarina voi toistaa itseään vielä useissa eri muodoissa. Monien mielestä vastustamaton määrä vaurautta lepää öljynä, maakaasuna ja mineraaleina pohjoisen maaperässä ja Jäämeren pohjassa. Niihin kohdistuva himo elää voimakkaana yhteiskuntafilosofisista suuntauksista riippumatta.

Lontoolainen tiedemies ja tiedetoimittaja Alun Anderson kertoo näitä tarinoita kirjassaan Kun Arktis sulaa. Anderson vieraili Helsingissä nyt marraskuussa, jolloin pääsimme vaihtamaan pari sanaa siitä, mitä on tapahtunut kirjan ensimmäisen julkaisemisen (2009) jälkeen.

Erään arvion mukaan pohjoisella napa-alueella on 30 prosenttia maailman vielä löytämättömistä maakaasuvaroista ja 13 prosenttia vielä löytämättömästä öljystä. Suurin osa näistä raaka-ainevaroista sijainnee alle 500 metrin syvyisillä merialueilla, eli niitä voitaisiin periaatteessa käydä poraamaan.

Rikastumisen himo näkyy Suomen lähialueillakin, missä esimerkiksi Barentsinmerellä on ollut viime aikoina havaittavissa uutta toimintaa. Lähes neljäkymmentä vuotta kestäneiden erimielisyyksien jälkeen Norja ja Venäjä sopivat tänä vuonna, missä maiden välinen meriraja lopultakin kulkee. Lähiaikoina kumpikin osapuoli pääsee käsiksi kiistellyllä alueella olleisiin öljy- ja kaasuesiintymiin.

Venäjä, maailman suurin maakaasun tuottaja, haluaisi työt käyntiin myös Shtokmanin kaasukentällä Barentsinmerellä. Valmistelut ovat edenneet jo pitkälle, mutta hankkeen aikataulut tiedettäneen varmuudella vasta jälkikäteen. Arktisten luonnonvarojen hyödyntäminen on teknisesti vaikeaa ja kallista. Maakaasun maailmanmarkkinahinnat saattavat vaikuttavat suoraan Shtokmanin edistymiseen. Kannattaako luottaa siihen, että ilmastonmuutos ratkaisisi nämä ongelmat?

Kaikkia poraus- ja kaivoshankkeita voidaan vastustaa sillä perusteella, että ympäristölle aiheutuu haittaa. Öljyonnettomuuksien mahdollisuus sai erityistä huomiota sen jälkeen, kun porauslautta Deepwater Horizon räjähti Meksikonlahdella huhtikuussa. Jos lämpimällä Meksikonlahdella vuotavan öljylähteen tukkiminen vei melkein viisi kuukautta, miten homma mahtaisi hoitua Pohjoisen jäämeren pahimmissa mahdollisissa oloissa?

”Meksikonlahden vuodon jälkeen ei mennyt kuin pari kuukautta, ja öljynporausinto oli taas entisellään”, Anderson tuskailee. Tuoreen tutkimuksen mukaan ainakaan Yhdysvallat ei vakuuta valmiuksillaan arktiseen öljyntorjuntaan.

Riskeistä huolimatta poraus- ja kaivostoiminnalle löytyy kannatusta paitsi teollisuuden taholta myös alkuperäisasukkaiden parista. Inuitit Grönlannissa ja Kanadan Nunavutissa ovat saaneet jo kohtalaisesti poliittista valtaa. Sen lisäksi he haluavat vielä taloudellista itsenäisyyttä, joka perustuisi paikallisten luonnonvarojen hyödyntämiseen.

Jamalin niemimaalla Venäjällä on nenetsipaimentolaisia, jotka tahtovat pitää poronhoitokulttuurinsa mutta samalla vaurastua alueensa kaasuhankkeista. Vastineeksi yhteistyöstä poronhoitajat vaativat muun muassa, että kaasuyhtiöt ottavat porojen liikkumistarpeet huomioon, siivoavat jälkensä kun poraustyöt ovat päättyneet ja luovuttavat maat sitten takaisin paimentolaisten käyttöön.

Perinteisten elinkeinojen säilyttäminen on tärkeää, koska ne voivat olla ainoa kestävä elämäntapa siinä vaiheessa, kun kaasu, öljy ja mineraalit on kerätty talteen joskus viiden tai viidenkymmenen vuoden kuluttua. Toisaalta myös perinteet törmäävät muutospaineisiin, kun ilmasto ei ole enää entisensä. Jos jäätä ei ole, sen varassa ei voi metsästää eikä ajaa poroja.

Anderson kertoo inuiteista, joille metsästyksen vaihtuminen kalastukseen on suhteellisen mutkaton juttu, jos rahat vain riittävät veneeseen ja varusteisiin. Mutta poropaimentolaiset – mitä heistä voi tulla?

Koillis- ja Luoteisväylän purjehduskelpoisuus kiinnostaa lähtökohtaisesti kaikkia, jotka kuljettavat tavaraa Atlantin ja Tyynenmeren välillä Suezin tai Panaman kanavan kautta, tai jotka tuovat raaka-aineita Pohjoiselta jäämereltä ja sen rannikoilta. Kaupallinen laivaliikenne pitkin Koillisväylää on houkutteleva mahdollisuus esimerkiksi Kiinalle, jonka bruttokansantuotteesta melkein puolet on merenkulun varassa.

Pohjoinen reitti voi olla tuhansia kilometrejä lyhyempi kuin matka eteläisen kanavan kautta. Äkkiseltään sen voisi ajatella säästävän polttoainetta, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Nykyisessä Koillisväylässä on matalia kohtia, jotka rajoittavat käytettävien alusten kokoa. Alusten koko puolestaan vaikuttaa polttoaineen kulutukseen. Myös merenkäynnin olosuhteilla on merkitystä. Ainakin toistaiseksi on tavallista, että Koillisväylää kulkevat laivat tarvitsevat jäänmurtajia saattajikseen. Liikennettä tullaan varmaan lisäämään sitä mukaa kuin vain kyetään. Etsintä- ja pelastustoimi kaipaavat jo päivittämistä Pohjoisen jäämeren rannikkovaltioissa.

Arktisen merijään määrä on avainasemassa paitsi laivaliikenteen myös maailman ilmaston kannalta. Jos jää katoaisi kokonaan, maapallon ilmasto voisi lämmetä epätoivottavalla tavalla. Jään paksuuden seuranta on saamassa kaivattua lisätehoa nyt, kun Euroopan avaruusjärjestön ESA:n CryoSat-satelliitti on vihdoinkin saatu onnistuneesti käyttökuntoon ja aloittaa varsinaisen tutkimustyön. On päästy pitkälle niistä pimitetyn tiedon ajoista, kun jään paksuudesta keräsivät havaintoja lähinnä ne ihmiset, jotka risteilivät ydinsukellusveneillä jään alla vakoilemassa muiden maiden strategista toimintaa.

Pohjoisen jäämeren eliöyhteisö on monin tavoin sopeutunut merijään olemassaoloon. Jääkarhut ja mursut ovat tutuimpia esimerkkejä suurnisäkkäistä, joiden elämä on vaikeutunut jään vähenemisen myötä.

”Jääkarhut ja mursut pystyvät sentään jossain määrin tulemaan toimeen maaeläiminä. Lajit jotka eivät pysty lainkaan siirtymään merestä maalle ovat kaikkein suurimmassa vaarassa”, Anderson arvioi. Tähän joukkoon kuuluvat esimerkiksi sarvivalaat, jotka ovat varsin erikoistuneita ruokavalionsa ja olinpaikkojensa suhteen.

Vielä erikoistuneempia ovat monivuotisen merijään sisässä elävät planktonlevät ja niitä syövät pienet eläimet. Menetämmekö tämän merkillisen pienoismaailman ennen kuin opimme sitä kunnolla tuntemaankaan?

Anderson on sillä kannalla, että ilmastonmuutosongelman ratkaiseminen ei ole mahdollista ilman uudenlaista energiatekniikkaa. Ehkä voisimme käyttää merenpohjan metaanihydraatteja uutena energianlähteenä? Näitä metaaniesiintymiä on maailman merissä valtavat määrät. Hiukan pessimistisen oloisena Anderson toteaa, että vielä ei ole tullut läpimurtoa siinä miten metaani saataisiin nesteytettyä merenpohjan alla keräämistä varten.

Viikkoa myöhemmin Anderson palaa asiaan hyvien uutisten kera. Kanadassa on onnistuttu ottamaan merenpohjan hydraattiesiintymästä metaania kaasumaisessa muodossa yhtäjaksoisesti jopa kuuden päivän ajan. Aiemmissa kokeiluissa kaasuvirtausta on saatu ylläpidettyä vain joitakin tunteja. Tämä voisi olla ratkaiseva käänne, tai ainakin sen alkua.

Metaanihydraateista ei ole odotettavissa ihmeratkaisua maailman päästöongelmaan, mutta jos hyvin käy, tämä metaani voisi aikanaan vähentää likaisempiin fossiilisiin polttoaineisiin kohdistuvaa kysyntää. Saatamme tarvita kaikki uudet keinot mitä keksitään.

Alun Anderson: Kun Arktis sulaa. Elämä, kuolema ja politiikka arktisella alueella (Art House, 2010).

Englanninkielinen alkuteos After the Ice: Life, Death, and Geopolitics in the New Arctic (2009).