Maxim Gromov syntyi vuonna 1973. Jollei satu olemaan elokuvatähti, 38-vuotiaana miehen elämäntarina ei välttämättä vielä ole kovin vaiherikas. Maxim on kuitenkin poikkeus.

Tänä vuonna Gromov tuli Suomeen osallistuakseen Anna Politkovskajan muistotilaisuuksiin. Se oli hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa. Jo aiemmin hän suunnitteli osallistuvansa yhteen suomalais-venäläisen kansalaisfoorumin vuosittaisista kokoontumisista, mutta nämä suunnitelmat kaatuivat, kun hänen kimppuunsa hyökättiin.

Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Gromov hakattiin, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun hyökkääjät olivat kiinnostuneita hänen passistaan. Passi revittiin kappaleiksi.

Tällä kertaa Gromovilla oli enemmän onnea. Ja kuitenkin, heti sen jälkeen kun oli tullut perille Helsinkiin, Gromov sai puhelun kotoaan. Hänen vaimonsa Victoria kertoi, että Venäjän pahamaineinen poliittinen poliisi, ääriliikkeiden torjuntakeskus, oli alkanut soitella. He vaativat saada tietää Gromovin Suomen-vierailun tarkoituksen – vaikka sen olisi kyllä saanut selville Helsingin Sanomia lukemallakin.

Siihen, että Maxim kutsuttiin tänne, oli kaksi syytä. Ensinnäkin Maxim on yksi rekisteröimättömän ihmisoikeusjärjestön Vankien liiton perustajista ja johtajista. Hän on yksi harvoista, jotka uskaltavat pitää ääntä niiden puolesta, joiden ääniä ei koskaan kalterien takaa kuulla. Toiseksi Maxim on yksi heistä, joiden puolustamiseksi Anna Politkovaskaja ei epäröinyt pitää ääntä.

Gromov syntyi Lipetskissä mutta kasvoi Tšeboksaryn kaupungissa Tšuvassiassa. Vaikka hän pääsi musiikkiopistoon, trumpetistia hänestä ei tullut. Sen sijaan poliittinen aktivismi tempaisi Gromovin mukaansa ja hänestä tuli yksi ensimmäisistä, jotka liittyivät kansallisbolševistisen Eduard Limonovin kannattajiin.

Sittemmin Maxim on ollut usein mukana suorassa toiminnassa.

Vuonna 1998 hän tikkasi suunsa umpeen. Eräs toimittaja oli arvostellut poliittista johtoa ja sai potkut. Maxim protestoi. Nyt hän kohauttaa harteitaan. ”Olisinpa vain tiennyt, kuinka vapaata tuo aika oli verrattuna siihen, mitä Venäjä on nyt.”

Vuonna 2003 Gromov ja viisitoista muuta kansallisbolševistia osti lipun Pietari–Kaliningrad-junaan. Kun Liettuan raja oli ylitetty, he lukitsivat itsensä käsiraudoilla vaunuun ja repivät Liettuan kauttakulkuviisuminsa. Kaikki passitettiin neljäksikymmeneksi päiväksi telkien taakse Liettuassa.

Venäjän johto tuomitsi kansallisbolševistien teon huliganismina, jolla haluttiin häiritä lähestyviä duumavaaleja. Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, Liettua ja Venäjä aikovat poistaa kaikki rajoitukset, jotka koskevat Kaliningradin alueelle matkustavia venäläisiä. Gromov hymyilee.

”Tempaus kannatti, koska se ilmiselvästi oli yksi kivistä, jotka synnyttivät maanvyöryn. Sen lisäksi todistimme jälleen kerran, että väkivaltaan ei tarvitse turvautua. Tapahtunutta ei voitu edes luokitella valtaukseksi, koska meillä oli lailliset matkaliput.”

Vuonna 2004 Gromov oli mukana terveysministeriön rauhanomaisessa valtauksessa. Protestilla oli yksiselitteinen viesti: ei sosiaalietuuksien leikkauksille.

”Kummisetäni Alexander on vammainen”, Gromov selittää syitään osallistumiseen. ”Hän on taiteilija. Hän ei voinut itse osoittaa mieltään. Oli velvollisuuteni tehdä se hänen puolestaan.”

Associated Pressin valokuvaaja otti kuvan Gromovista heittämässä Putinin kehystettyä muotokuvaa terveysministeri Mihail Zurabovin ikkunasta. Kun Gromovia myöhemmin syytettiin toimiston tuhoamisesta, tuo muotokuva mainittiin erikseen. Ei auttanut, vaikka Gromov osti itse kaksikin sellaista Lubjankan aukion kirjakaupasta. Hänet tuomittiin viideksi vuodeksi rangaistussiirtolaan. Valituksen jälkeen tuomio lyheni kolmeksi ja puoleksi vuodeksi.

182 vankilapäivästään Gromov vietti 162 eristyssellissä baškortostanialaisen siirtolan mailla sijaitsevassa rangaistusvankilassa.

Gromovin vierailun aikaan Helsinki on tuulinen ja sateinen. Häntä se ei haittaa.

”Pidän sateessa kävelemistä. Se selvittää päätä”, hän selittää.

Kysymykseen, mitä hän ajattelee Helsingistä, Gromov vastaa:

”Se on toisenlainen kuin Pietari, jossa asun nykyisin. En ole koskaan nähnyt näin monikerroksisia pilviä. Helsinki on luonnonvoimien kaupunki. Sade, aurinko, meri. Kaikessa siinä on voimaa.”

Myös ihmiset ovat erilaisia.

”Pietarissa ihmiset ovat kovempia. He ovat kohteliaita ja sitten yhtäkkiä syttyy riita jostakin mitättömästä…”

Gromov on ilahtuneena kiinnittänyt huomiota myös siihen, että Helsingissä kaduilla liikkuu vammaisia ihmisiä.

”Pietarissa heidät on eristetty koteihinsa.”

Selvä ero on sekin, kuinka vapaata Suomessa on. Vapaus heijastuu siinä, kuinka vähän poliiseja Helsingin kaduilla päivystää.

”Jopa suomalaisen poliisin varustus kertoo, että tarkoituksena on välttää väkivaltaa”, Gromov selittää.

”Heillä on radiopuhelimia ja sensellaisia, ei puoliautomaattisia Kalašnikoveja, jotka taas Pietarissa ovat tavallinen näky. Keskeisissä kaupungeissamme näkee päivittäin mellakkapoliisien joukkoja silloinkin, kun mitään mielenosoitusta ei ole suunnitteilla. On tavallista nähdä raskas kuormuri ja siinä jopa kaksitoista raskaasti aseistettua poliisia vain hengaamassa yötä päivää. Se kertoo siitä, kuinka he pitävät väkivaltaa normaalina, osana työtään. Se on hermostuttava viesti kun ottaa huomioon, että toisin kuin Suomen poliisi, Venäjän poliisi muistuttaa järjestäytynyttä rikollisjoukkoa.”

Maxim Gromov epäilee, ettei muuta keinoa Venäjän poliisin uudistamiseen ole kuin rangaistukset.

”Jos uudistukset toteutettaisiin oikein, puolet poliisin henkilökunnasta olisi oikeudessa. Puolet jäljelle jäävistä seuraisi heitä vähänkään tarkemman tutkimuksen jälkeen. Loput ehkä ajattelisivat kaksi kertaa ennen kuin vaatisivat lahjuksia tai käyttäisivät kidutusta tunnustusten saamiseen.”

Sitä nimittäin tapahtuu. Gromov kertoo esimerkin.

Vuosina 2008–2009 Vankien liitto oli mukana tekemässä tutkivaa journalismia vankien sadistisesta kiduttamisesta Leningradin alueen rangaistussiirtoloissa. Tämä oli yksi niistä yrityksistä kitkeä väärinkäytöksiä, joilla oli vaikutusta. Vankien liitolla oli keskeinen osa kampanjassa, se paljasti todistettuja raiskauksia ja murhia useissa kenraali Milintšukin johtamissa rangaistussiirtoloissa. Lopulta kaksi kenraalin alaista tuomittiin seitsemäksi ja puoleksi vuodeksi eristysleirille. Milintšuk säästyi rangaistuksilta, koska hänet siirrettiin sopivasti tehtävistään.

Gromov on sarkastinen.

”Molemmilta alaisilta vietiin heidän sotilasarvonsa. Korkein oikeus kuitenkin palautti ne, ja nyt vartioiden on puhuteltava heitä tittelein.”

Gromov toi Helsinkiin keskusteltavaksi yhden nyky-Venäjän akuuteimmista ongelmista, poliittisten vankien jatkuvasti kasvavan määrän.

”Poliittiset vangit kärsivät Venäjällä. He tarvitsevat apua nyt. Kansainvälinen yhteisö aliarvioi ongelman vakavuuden. Ongelman toinen puoli ovat vankien lapset. Vanhempien katoaminen pelottaa heitä. Lapset eivät ymmärrä, mitä vanhemmille tapahtuu. He tuntevat itsensä omituisiksi vangittuine vanhempineen. Meidän, yhteiskunnan, olisi tehtävä kaikkemme stigmatisoinnin vähentämiseksi.”

Gromov puhuu kokemuksesta. Hänen 12-vuotias tyttärensä Sophia kokee isän liukuvan yhä kauemmaksi.

”Miksi et vietä aikaa minun kanssani sen sijaan, että pelastat kaikkia tuntemattomia lapsia”, tytär kyselee.

Silloin kun isä oli vankilassa, sukulaiset ja ystävät eivät löytäneet oikeita sanoja tilanteen selittämiseksi. Tytärtä hävetti ja hän yritti salata isänsä tuomion koulukavereiltaan. Nyt Gromov yrittää pelastaa toisten poliittisten vankien lapsia samalta kohtalolta.

Englannin kielestä kääntänyt Elsi Hyttinen