Teksti Piia Peltola, Kimmo Jylhämö
Lahden teatteri Vanha Jukoa voisi kuvata joko kuolevaksi idealistiseksi yritykseksi luoda urheilukaupunkiin kulttuurielämää tai vasta nousuaan odottelevaksi uuden ajan airueeksi. Mitä mieltä asiasta ovat teatterin taiteellinen johtaja Jussi Sorjanen & teatteriin rujon näytelmän ohjannut Lauri Maijala?
Osa artikkelista julkaistiin Voimassa 10/2011.
Teatteri Vanha Juko on lahtelainen, vuonna 1995 perustettu ammattiteatteri, joka kuuluu vapaiden, niin sanottujen lainsuojattomien teatterien piiriin. Lainsuojattomiksi lasketaan valtion teatteri- ja orkesterilain vakaan rahoituksen piiriin kuulumattomat ammattiryhmät ja tahot, jotka keräävät rahoituksensa projektikohtaisesti tai harkinnanvaraisina toiminta-avustuksina.
Minkälainen peluri kentällä on Jukon kokoinen, uudistavaa puheteatteria tekevä talo? Kuoleva idealistinen yritys luoda urheilukaupunkiin kulttuurielämää vai vasta nousuaan odotteleva uuden ajan airut?
”Jukohan on jo 16 vuotta vanha teatteri, joka on saanut osittain uuden lähdön pari vuotta sitten. Ei me Lahdesta saada yksin ainakaan kulttuuri- tai teatterikaupunkia väännettyä, en tiedä tarvitseeko edes. Etsimme uutta kansanteatteria, ja tavoitteena on vapaa taiteellinen vyöhyke. Meidän haaste on saada jengi, joka ei teatterissa käy, siellä käymään ja uudistaa käsitystä teatterista nimenomaan sisällöllisessä mielessä. Se on ihan tajuton haaste”, Jussi Sorjanen vastaa. Sorjanen on toiminut syksystä 2009 teatterin taiteellisena johtajana.
Mihin muihin suomalaisiin teattereihin samastutte?
”Toimintaperiaatteiltaan lähellä on Telakka Tampereella, jonkinlainen serkku. En tiedä mitä Juko olisi jos se ei olisi Lahdessa. Juko on niin lokaali. Sellaisena on myös pysyttävä.”
”Me tehdään tätä päivää käsitteleviä esityksiä tarkoituksella, siinä mielessä nousee helsinkiläiset Q-teatteri, Ryhmäteatteri ja Kom-teatteri. Komilla ja Jukolla on ollut ainakin aikoinaan molemmilla punainen leima. Suora punainen poliittisuus on muuttamassa muotoaan, tilalle tulee uusi tapa katsoa yksilöä poliittisena.”
Juko pyrkii avautumaan ulkomaailmaan. Talossa valmistetaan yksi oma ensi-ilta näytäntökaudessa, minkä lisäksi talossa käy kolmesta viiteen vierailuesitystä kaudessa, kuten tänä syksynä nähty Takomon ja teatteri Nirvanan kiitetty Paratiisi. Jukossa on nähty stand up -keikkoja, Kaj Chydeniuksen ja talon näyttelijä Minja Kosken konsertteja, on maanantaiklubi, keskustelutilaisuuksia ja tietysti vuosittainen vierailu Porin Lainsuojattomat-festivaaleilla. Muoviukkelin voi seuraavaksi nähdä Korjaamo-teatterissa.
Teatterin esityksistä mainittakoon muun muassa 1990-luvun huumeaiheinen Hyppää pois, Jari Juutisen Minä olen Adolf Eichmann (2005) sekä Juha Luukkosen Kahdeksan surmanluotia (2010). ”Sekä Muoviukkeli ehdottomasti, se edustaa uutta ajattelua”, Sorjanen hehkuttaa.
Muoviukkelin vastaanotto on ollut intoutunutta, mutta katsojamäärät pieniä. Korjaamo-teatterin esitykset joulukuussa Helsingissä ovat kuitenkin myyneet hyvin. Mikseivät lahtelaiset löydä Vesijärvenkadun rinteeseen?
”Lahtelaisen on pakko tietää mitä se sillä kaksikymppisellään saa. Muoviukkeli on epäilyttävä esitys. Se on ironiahyökkäys Lahteen, ironian tykistökeskitys! Jos ei pysy kärryillä, voi säikähtää että pilkataanko tässä keskiluokkaa. ’Groteski farssi kuolemanpelosta’ alaotsikoltaan, ja käsittelee isänmaallisia asioita, siinä on jo niin monta inhottavaa asiaa.”
”Kyllä täällä Hesariakin luetaan, ja siellähän on ollut positiivisiakin juttuja. Etelä-Suomen Sanomien pääkriitikko antoi nihkeän vaikutelman, ei kehunut eikä kunnolla edes lytännyt. Mutta ei voi syyttää pelkästään kriitikkoa, sehän on hänen työnsä.”
”Mahdollisesti Jukoa edelleen pidetään jo valmiiksi epäilyttävänä, punaisuus on jatkuvasti yhä epämuodikkaampaa. Yhteiskunnallisuus ja poliittisuus on vahva synonyymi taistolaisuudelle. Jukolle on tullut historian saatossa tämmöinen maine, se voi kaupan päälle hiertää”, Sorjanen arvioi.
Jukon suhde paikallismediaan on epävakaa. Alueen suurin lehti, lähinnä Lahden seudun asioihin keskittyvä Etelä-Suomen Sanomat kirjoittaa teatterin uutisista, kuten Sorjasen astumisesta johtajan pallille. Kuvatekstinä ”Opiskelija-johtajan taiteelliset linjaukset jäävät nähtäväksi” (ESS 22.8.2009). Samana kesänä kolumnissaan ”Jukosta kuuluu kummia” Ilkka Kuosmanen pohtii tuoreen johtajan valmiuksia ja ryhmäteatterien tilannetta syvemmin:
”Ei tietenkään pidä teilata, ennen kuin on nähty, mikä Sorjanen on miehiään. […] Aiemminhan oli jonkinlaisena oletuksena, että ’tavalliset’ näyttelijät ja ohjaajat majailivat laitoksissaan ja suuret taiteilijat tai muuten vaan ’epätavalliset’ perustivat oman ylpeän ryhmänsä, jossa saivat pöllyttää vapaasti höyheniä […] (Nykyisin) teatterinjohtajaksi ryhtyvät vain uhkarohkeat, ajattelemattomat, puolipakotetut – tai opiskelijat. Lyhyesti sanottuna ryhmäteatteriaate taisi mennä kuoppaan vallankumouksen mukana.” (ESS 29. heinäkuuta 2009.) Kannustavaa!
Kulttuuritoimittaja Kuosmanen ehti myös kuukauden ennen Muoviukkelin ensi-iltaa ennustaa että ”kaksikymppisen tekijäpolven kapina hukkuu omaan huutoonsa”. (ESS 1. syyskuuta.)
”Etelä-Suomen Sanomat antavat meille paljon palstatilaa, mutta tiettyä epäluuloisuutta siinä on”, Sorjanen tuumii.
”En koe että olisimme ainoa epäluulon uhri tässä kaupungissa. Kun uutisoitiin, että Juha Malmivaara tekee kaupunginteatteriin Sofi Oksasen Puhdistus-näytelmän, kirjoituksen aluksi muisteltiin miten hänen edellinen esityksensä floppasi. Rivien välissä sanotaan, että teatteri sinänsä ei ole tärkeätä, mitä nämä nyt taas yrittää nämä raukkapellet ja vieläkö ne jaksaa.”
Jukon ahkerimpia kävijöitä on blogisti ja Uusi Lahti -lehden entinen päätoimittaja Kari Naskinen, josta Muoviukkeli kirvoitti arvion otsikolla ”Hyvästi, teatteri Vanha Juko!” Mustaa valkoisella -blogissaan Naskinen kirjoittaa teatterista: ”Sen uusin näytelmä Muoviukkeli ei ole näytelmä – vaan silkkaa roskaa.”
Onko kaikki julkisuus hyvää? Teatterin Kirsikkapuisto-ensi-illasta Naskinen kehuu lähteneensä ulos vartin kuluttua esityksen alusta. Blogissaan hän luettelee mauttomuudet, jotka ehti nähdä. Isommassa kaupungissa blogi kävisi melkein mainoksesta. Sorjanen epäilee, että paikallisen kirjoittajan negatiivinen mielipide saattaa kuitenkin vaikuttaa pikkukaupungin asukkaisiin epäluuloja vahvistavasti.
Mistä Jukon rahoitus koostuu? Voiko Juko kaatua jos ei yleisö tule?
”Me ollaan riippuvaisia katsojista niin kuin kaikki teatterit. Aikoinaan ollaan puhuttu, että ’perkele jos ei kaupunki anna rahaa me lähdetään’ nyt vois sanoa että ’perkele jos ei yleisö ala käymään'”, Sorjanen kiteyttää.
Näyttämötaidetoimikunnan eli valtion harkinnanvarainen toiminta-avustus ja kaupungin toiminta-avustus Jukolle olivat yhteensä noin 235 000 euroa vuodelle 2011. Yksistään sillä ei palkkoja ja laskuja maksella.
Ratkaiseeko kritiikki, mikä esitys vetää?
”Helvetin vaikea sanoa. Kirsikkapuistoa kehuttiin, se ei tehnyt siitä myynnillistä hittiä”, Sorjanen pohtii. Joskus kritiikit vaikuttavat paljonkin: ”Surmanluodeista Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti että se on ylipitkä ja hukkaa terävimmän kärkensä. Hesari kirjoitti että se on vuoden teatteritapaus ja puhelimet alkoi soida heti.”
”Ratkaisevaa on se, että kirjoittajalla on intohimoinen asenne. Matti Apunen vaati taannoin tietää, mistä puolueesta toimittajat on.” Sorjanen innostuu ja fantasioi, että kriitikkokin voisi kirjoittaa auki oman asenteensa, kuten että on juoninäytelmien ystävä eikä vaikkapa arvosta fragmentaarista rakennetta.
”Se olisi reilua. Kun subjektiivinen yrittää kirjoittaa objektiivisesti, niin eihän siitä mitään tule. Siinä antaisi edes jonkun vastuun lukijalle.”
Päteekö vielä teatterin perustajan, Jari Juutisen vanha slogan ”katsoja ei ole numero vaan ihminen”? Onko siihen varaa?
”On varaa, siihen pitää olla varaa. Jos rahaa haluaa, niin kuka saatana tässä maailmassa teatteria rupeaa tekemään.”
”Perusperiaatteista ei voi tinkiä. Vastustan sanaa marginaali tai vaihtoehtoteatteri, kun me mieluummin muutetaan se käsitys mainstreamista. Se on koko teatterikentän haaste.”
Piia Peltola
_______________
Lauri Maijala tökkii teatteria & tabuja
Ohjaaja ja käsikirjoittaja Lauri Maijala saapuu kalliolaiseen kahvilaan sateesta. Haastattelun jälkeen hän suuntaa Lahteen valvomaan esityksensä Muoviukkeli eli veteraani Johanneksen ilmestys näytöstä teatteri Vanhassa Jukossa. 25-vuotias Maijala opiskelee neljättä vuotta ohjausta Teatterikorkeakoulussa. Opintoihin ei viime aikoina ole töiden ohessa ollut paljon aikaa.
Maijala on teatteriperheestä. Hän näytteli ensimmäisen kerran 8-vuotiaana elokuvassa Saapasmaani, lapsihuligaanin roolissa. Vanhemmat Seppo Maijala ja Heidi Herala ovat Helsingin Kaupunginteatterin pitkäaikaisia näyttelijöitä. Vanhemmat ovat pitäneet Maijalan esityksistä ja kannustaneet: ”Eivät voi muutakaan”.
Maijala tunnustaa tarvitsevansa kaiken tuen, eikä kestäisi jos vanhemmat eivät tukisi.
Maijala kokee saaneensa paljon positiivista huomiota mediassa, mutta matkan varrelle mahtuu myös omituisuuksia. Teatteri Rujon esitys Mannerheim – eli lapsistasi ei mitään sai aikaan pienoisen kynäsodan, kun eri tahot Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen päällikköä Saska Saarikoskea myöten närkästyivät esityksen mahdollisesta provokatiivisuudesta – lähes poikkeuksetta näkemättä esitystä. Mannerheim-esitys lähti ajatuksesta, että kansallamme on vielä tabuja liittyen sotiin ja ihannoituun miesmyyttiin. Näinhän siinä kävi.
”Mikä oli todistettava”, Maijala kuittaa.
Eppu Salminen kirjoittaa opiskelumuistojaan Teatterikoulusta 1980- ja 1990-luvuilta kirjassaan Lasten ristiretki. Salminen valaisee hauskasti oman aikansa nuoren tekijäsukupolven arvotuksia. Uran katsottiin kuolevan, jos ei löytänyt töitä muualta kuin Kokkolan Kaupunginteatterista.
”Hetkeäkään ei saanut löysätä tai Kokkola kutsui”, Salminen kirjoittaa. Onko Kokkola vielä kirosana? Maijala suhtautuu suuriin laitosteattereihin ennakkoluulottomasti. Hän ei pidä mahdottomana, että nuoret teatterintekijät valloittaisivat laitokset, kuten Kokkolan kaupunginteatterin ovat valloittaneet veljekset Ari-Pekka ja Jarkko Lahti. Ensisijainen keino on ”että tekijät pysyis itelleen rehellisenä eikä sokaistuis hallintokoneistojen edessä” ja ”tekis just semmosta mitä on”.
Jos Maijala ohjaisi Helsingin Kaupunginteatteriin jutun, hän ”jatkais samalla linjalla”. Maijala tarkoittaa omaa linjaansa, jossa korostuvat ehdottomuus oman vision edessä ja taiteellisesti korkeatasoinen viihdyttävyys.
Kun Steiner-lukiosta löydetyn porukan kanssa vuonna 2006 perustetulle Teatteri Rujolle piti saada esitys aikaan, Maijala tarttui kynään, vaikka piti itseään huonona kirjoittajana. Aiemmin Maijala oli tavoitellut oikeana pitämäänsä muotoa tai ihailemiaan tyylejä, mutta kiireessä ja paineessa hän löysi tavan ”kirjoittaa semmosta mikä oikeasti huvittaa, ihan miten lystää”. Maijala yllättyi siitä, että kirjoittaminen saattoikin olla hauskaa. Syntyi näytelmä Kunnalliskertomus – eli Myyrän painajainen.
Hauskuus ja viihdyttävyys ovat Maijalalle keskeisiä asioita teatterissa. Perinnettä voi rikkoa myös laitosten sisältä käsin. Esimerkkinä Maijala mainitsee Kari Heiskasen ohjaukset Enron ja Elokuu Helsingin Kaupunginteatterissa.
”Uudistamiselle hyvä lähtökohta voi olla viedä puhenäytelmää pidemmälle. Puhenäytelmän konventioita voi rikkoa rajustikin ilman, että esitys muuttuu ns. tavalliselle katsojalle käsittämättömäksi.”
Maijala on liikkuvainen taiteilija. Hän sinkoilee näyttelijästä ohjaajaksi ja kirjoittajaksi, teatteriin ja elokuvaan, ympäri Suomen. Muun muassa Lappeenrannan kaupunginteatteri on tullut Maijalalle tutuksi. Maaliskuussa saa ensi-iltansa Maijalan ja teatterinjohtaja Jari Juutisen yhdessä Leo Tolstoin novellin pohjalta kirjoittama Hevosen tarina, jonka Maijala ohjaa.
Hevosen tarinassa on koko talon henkilökunta mukana, se tekee vaikutuksen nuoreen ohjaajaan. ”Lappeenrannassa on poikkeuksellista yritystä.” Syynä on ”Juutisen ennakkoluuloton linja, pyrkimys luoda tuppukylään ensemble-meininkiä”.
Maijala vilkaisee välillä kelloa. Muoviukkeli vetää kohti Lahtea. Esitys tehtiin Maijalalle tyypilliseen tapaan. Maijala välttää puhki analysoimista. Ennen kirjoitustyöhön ryhtymistä hänellä on mielessä ajatus tai tyyli, joista hän kirjoittaa kahdessa viikossa jonkinlaisen rungon. Harjoituskaudella teksti kirjoitetaan uusiksi. Näyttelijät antavat harjoituksissa impulssin siitä, mihin suuntaan seuraavaksi mennään, ja mitä pitää korostaa.
”Sitten heitetään tekstiä helvettiin ja kirjoitetaan uutta tilalle.”
Harjoittelu on olennaisen etsimistä. Maijalan motto on kapitalismikriittiselle taiteilijalle viehättävän kierosti valittu: ”Pepsi Max. If it matters, max it. Helvetin hyvä teatterin harjoitustilanteeseen.”
Maijala ei osaa tehdä taidetta demokraattisesti, eivätkä näyttelijät kirjoita hänen juttujaan.
”Mä olen edelleen se über führer, mutta näyttelijöillä on tunne, että ne saa vaikuttaa”, Maijala rehentelee, ja täsmentää: ”Iso osa lavalle päätyneistä isoistakin ratkaisuista ovat syntyneet näyttelijöiden pienistäkin tarjouksesta.”
Tärkeää on saada lavalle jännitteitä.
”Ne on ihan teknisiä asioita, miten ne jännitteet syntyy. Revitään ne vaikka perseestä.”
Se ei tarkoita, että lavalle tuodaan asioita, joilla ei ole väliä. Maijalaa koskettaa teatteri, jossa ”joku on ihan oikeasti huolissaan jostain ihan älyttömästä”.
Muoviukkelin taannoinen esitys alkoi kahden lahtelaisen opiskelijan puheenvuorolla. Vetoomukset virittivät esitykseen eriskummallisen tunnelman. Lakkautettavien Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjan ja Taideinstituutin opiskelijat kertoivat muun muassa häpeävänsä Lahden kaduilla sitä, että ovat taiteilijoita.
”Aistin Lahdessa tiettyä kulttuurivihamielisyyttä. Toisin sanoen vanha klisee, että kaupunki tarvitsee yliopiston ollakseen kulttuurikaupunki näyttää pitävän paikkansa.”
Lahtelaiset eivät esitystä ole löytäneet. Suurin osa katsojista tulee Helsingistä.
”Juko tekee hyvää duunia. Se on katsonut peiliin ja tekee kaikkensa. Ohjelmisto on hyvää ja kunnianhimoista.”
Jos ei tarjonta kiinnosta kotikaupunkia, Maijala näkee vaihtoehdon: ”Ovet säppiin, ja Helsinkiin tai Tampereelle, missä ihmisiä kiinnostaa.”
Yleisökadot ovat tuttu ilmiö. Onko toivoa saada uusia katsojia?
”On itsestään selvää syyttää rahoitusta, jähmeitä rakenteita, poliitikkoja, teatterinjohtajia. Tässä pitää osoittaa syyttävä sormi myös kohti tämän maan äidinkielenopettajia. Ihmisten on alettava harrastaa teatteria jo lapsena, ja se vaatii positiivisia kokemuksia. On helvetin tärkeää valita oikein ne jutut, mitä koulussa mennään katsomaan.”
Helposti näytelmän nimen ja historiasta tutun nimen perusteella mennään katsomaan ne kaikkein konservatiivisimmat jutut. Nuoret kaipaavat seksiä ja väkivaltaa.
”Teatteri on se paikka mistä niitä löytyy.” Muutos vie aikaa. ”Teatterissa käy tietty yhteiskuntaluokka. Mäkin käyn aivan liian harvoin näyttelyissä, konserteissa, tanssiesityksissä, vaikka se nyt olisi ihan vähimmäisvaatimus”.
Sormi osoittaa myös peiliin: pitää tehdä parempia esityksiä. Maijala haluaa julistaa: ”Teatteria pitää tehdä henkensä edestä. Tehdään vallankumous! Mennään sinne eduskuntaan! Paras teko on astua johtoon, se kun teatterista lähtiessä haluaa tarttua aseeseen!”
Sitten ohjaaja vakavoituu. ”Parasta on, jos esityksessä tapahtuu mielivallankumous. Mun maailmassa ei ole mitään jumalaa. Ehkä teatterista hakee niitä hetkiä, että nythän mä näen kaiken kirkkaammin.”
Piia Peltola
_______________
Jotakin puuttuu
Nuori ohjaaja Lauri Maijala on eittämättä ansainnut maineensa hienojen näyttämökuvien tekijänä. Niitä nähtiin ainakin Brechtin Mahagonnyssä viime elokuussa ja nähdään parhaillaan Muoviukkelissa.
Muoviukkeli on sekava ja harrastajateatterimainen näytelmä hysteerisestä pariskunnasta ja kehitysvammaisesta pojasta, josta kehkeytyy ihmehypyllä sotaveteraani. Ehkä näytelmä yrittää sanoa, että sotaveteraanius hyvittää kaiken. Sitä ei katsoja kuitenkaan näyttämöllä näe.
Muoviukkeli jatkaa suomalaisen poliittisen teatterin viime vuosien perinnettä: halutaan provosoida mutta ei oikein tiedetä, mitä sanottaisiin. Ollaan kyynisiä mutta parhaimmillaan keksitään loppuun jokin poliittisesti kohottava ”sanoma”, joka ikään kuin korvaa kaiken muun.
Muoviukkelissakin rakennetaan ideologinen taso, joka nojaa vahvasti oikeaoppisiin vihervasemmistolaisiin näkemyksiin – mutta ne eivät liity materiaaliin. Näkemykset miellyttävät näkemyksinä mutta eivät teatterina.
Maijala ammentaa teatterin perinteestä ja hyödyntää tunnistamisesta syntyvää nautintoa. Vanhat vasemmistolaiset sutkautukset puetaan uusiin kuoseihin ilman, että niillä olisi muuta merkitystä kuin se että niitä lainataan. Kollaasiteatterin tekniikat ovat hallussa.
Kimmo Jylhämö
Lauri Maijala: Muoviukkeli eli veteraani Johanneksen ilmestys. Lahden Teatteri Vanha Juko & Helsingin Korjaamo. Esitykset Helsingissä 9.–18. tammikuuta. Kaksi tähteä.
_______________
