”Ydinvoimasta ei ole juurikaan saatavilla objektiivista tietoa. Ollaan joko puolesta tai vastaan, mutta pitkältihän kyse kummallakin puolella on tunteen ja uskon asiasta,” aloittaa Monoteatterin ohjaaja Satu Mäkinen.

”Viime keväänä esimerkiksi julkistettiin saksalainen tutkimus, joka ihan selvästi osoitti, että ydinvoimaloiden lähellä lapset sairastuivat useammin syöpään kuin muualla. Ja sitten toisaalta taas kun työryhmän kanssa vierailimme Säteilyturvakeskuksella, niin siellä esiteltiin semmoisia tuloksia, joiden mukaan ydinvoimaloista ei ole mitään vaaraa ympäristön asukkaille. Ota tuosta ristiriidasta sitten selvää”, Mäkinen sanoo.

”Itsekin olin huojentunein mielin sen Säteilyturvakeskuksen vierailun jälkeen, mutta sitten taas mieleen tulee, että onhan se valtion viranomainen ja entäs ne uutisoinnit niistä toisenlaisista tutkimustuloksista… Että mikä se on sitten se totuus, tai onko sitä olemassakaan.”

Utopia ei pyri esittämään aiheesta koko totuutta, tai edes puolittaista sellaista. Sen sijaan se paneutuu tunteisiin, joita ydinvoima-aiheen ympärillä liikkuu, ja niitähän löytyy laidasta laitaan.

Materiaalina ryhmä on käyttänyt niin omia muistojaan ja tunteitaan lapsuuden Tšernobyl-onnettomuudesta kuin myös muun muassa uutisarkistojen ja Anna Politkovskajan tekstejä.

”Joukossa on niin faktoja kuin valettakin. Eivät ihmiset uutisistakaan tiedä mikä on oikeasti totta, joten tässä esityksessäkin on ihan keksittyä ”tietoa”, kertoo Mäkinen.

Utopian lähtökohtana olleet ydinvoimaan liittyvät tunteet tulevat esityksessä hyvin esiin. Miltei kaksituntinen Utopia on monitasoinen ja todella tunteita herättävä teos. Nopeat vaihtelut draaman lajista toiseen pitävät esityksen tempon mielekkäänä, eikä ajan kulua lähes huomaa. Esitys käyttää tehokkaasti niin melodraamaa kuin komediaakin ja katsoja pääsee kokemaan aiheen yllä vellovan tunteiden vuoristoradan.

Esitys vilisee voimakkaita tunnettuja ja kuvitteellisia hahmoja. Radioaktiivisella aineella murhattu Aleksander Litvinenko nostetaan haudastaan tanssimaan, Marie Curie esittää puheenvuoronsa Nobel-tilaisuudessa, fanaattinen vatipää vie lauman aivottomia turisteja elämysmatkalle säteilytettyyn lampeen.

Puheenvuoron saavat myös Tšernobylin raivaustöihin osallistuneet palomiehet, ja viimeistään aivokasvaimeen kuolleen viisivuotiaan tarinasta katsojalle nousee pala kurkkuun.

Osan esitystä rullaluistimilla liikkuvat esiintyjät konkretisoivat tehokkaasti sen, kuinka tuuliajolla olemme aiheen kanssa. Esiintyjät liikkuvat kuin näkymättömän voiman ajamina paiskautuen pitkin seiniä ja liukuen tahdottomina kauemmas toisistaan. Esityksellisesti kekseliäs yksityiskohta on myös kohtaus, jossa luetellaan erilaisia maailmalla sattuneita ydinonnettomuuksia samaan aikaan kun esiintyjät kaatuvat ruumiiksi lavalle.

Luettelon jälkeen ruumiiden yli kävellään kuin näitä näkemättä – aivan kuten nykyään tehdään uusia ydinvoimaloita rakennettaessa, vaikka vanhojen riskit ja onnettomuudet tiedetään hyvin.

Livemusiikkia käyttävä esitys jättää katsojan hämmentyneeseen tilaan. Mikä tuossa kaikessa oli totta? Miltä aihe minusta tuntuu? Kahden tunnin tykitykseen mahtuu paljon tunteita ja tilanteita, ja Utopiasta toipuminen vie aikansa. Jos haluaa totuuden ydinvoimasta, ei Utopiaa kannata mennä katsomaan. Mutta jos sen sijaan haluaa nähdä ja tuntea aiheesta eri puolia, on esitys ehdottomasti kokemisen arvoinen.

Esitykset 10.10. asti Helsingin teatteri Puoli-Q:n tiloissa, Tunturikatu 16. Lippuvaraukset ja tiedustelut: satu(@)monoteatteri.com, 050 517 4402/Satu Mäkinen.