Lähden aamulla liikkeelle yli-innostuneena. Teen Voiman ja Fifin toimituksessa työharjoitteluani, ja Rosa Meriläisen ja Liisa Huhdan haastattelu on ensimmäinen haastatteluni ikinä. En millään pysy housuissani.

Pakkohan päivässä on jonkin mennä pieleen. Myöhästyn kirjan julkistamistilaisuudesta oikein kunnolla, koska minulla ei ole hajuakaan, missä paikka on. Kun saavun paikalle varttitunnin myöhässä, tilaisuus on jo käynnissä. Rosa Meriläisen nauru raikaa ja ilmapiiri on rento.

Meriläisen ja Huhdan kirjoittamassa Feministin käsikirjassa käsitellään paljon arkielämässä näkyviä oletuksia naisten ja miesten käyttäytymisessä. Miten tytöt jo pienestä pitäen opetetaan pukeutumaan vaaleanpunaisiin, leikkimään barbeilla, ja käyttäytymään rauhallisesti. Miten poikia kannustetaan leikkimään sinisillä autoilla, väkivaltaleikkeihin ja yleiseen hurjasteluun.

Samat asiat ovat olleet pöydällä jo pitkään. Huhta ja Meriläinen esittävät ne ymmärrettävästi ja konkreettisesti. He kiinnittävät huomiota näihin pieniin, tavallisiin asioihin, joita ei oikein huomaa, ellei ala miettimään niitä syvemmin.

Sanalla ”feminismi” on monen mielestä negatiivinen kaiku. Jotkut erehtyvät luulemaan feminismiä miesvihaksi: että naiset ovat parempia kun miehet ja siksi polttavat roviolla rintaliivinsä.

Ei, se on tasa-arvon hakemista. En usko, että kovin moni voi vielä väittää Suomea täysin tasa-arvoinen maa.

Tai kuten Meriläisen ja Huhdan kirjan ensimmäisellä sivulla lukee: olet feministi, jos

1. mielestäsi kaikki sukupuolet ovat yhtä arvokkaita

2. tiedät, ettei sukupuolia edelleenkään kohdella siten kuin samanarvoisuus edellyttäisi

3. haluat ponnistella sukupuolten tasa-arvon puolesta ja murtaa sukupuolirooleja.

Nuorten tyttöjen ja poikien Suomi näyttää edelleen eriarvoiselta. Onhan se selvää, että ylä-asteikäiset pojat arvostelevat tyttöjen vartaloita. Se on kirjoittajille tuttua: Meriläistä haukuttiin kouluaikoina ”laudaksi”. Varsinkin murrosiässä, kun on muutenkin epävarma omasta kehosta ja itsestään, arvostelu tuntuu henkilökohtaiselta. Silloin tuntuu, että itsessä on jotain vikaa.

Vika ei kuitenkaan ole itsessä vaan ympäröivässä maailmassa. Huhdan ja Meriläisen vinkki nuorille on ryhtyä puolustamaan arvostelun kohteita. ”Siskojen solidaarisuutta” kannatetaan.

Meriläinen muistelee koulupäivää, jolloin sosiaalityöntekijä tuli kertomaan työstään opinto-ohjauksen tunnille. ”Pojat voivat mennä odottamaan käytävään”, opinto-ohjaaja kehotti. Onneksi siitä ajasta on päästy eteenpäin. Puhumattakaan sadan vuoden takaisesta Suomesta, jossa ei nainen saanut edes äänestää.

Feminismin saavuttamat voitot näkyvät ihan konkreettisestikin nykynaisten elämäntavoissa. Molemmat kirjoittajat ovat perheellisiä ja elävät käsikirjansa ohjeiden mukaisesti.

”Yritän tietoisesti kasvattaa lapset ilman sukupuolijärjestelmän paineita”, kahden lapsen äiti Huhta kertoo. ”Mieheni kanssa jaamme kotityöt, ja jaamme sen ajan, jolloin toinen on töissä perheenelättäjänä ja toinen kotona.”

Lähden julkaisemistilaisuudesta iloisena. Olen oppinut uutta feminismistä ja naistutkimuksesta.

Liisa Huhta ja Rosa Meriläinen: Feministin käsikirja. 265 sivua. Ajatus Kirjat 2009.