Teksti Jari Tamminen
Suomalaisen peliteollisuuden kruununjalokivi Max Payne on vihdoin taipunut valkokankaalle. Peli on kuulemma hyvä ja innovatiivinen – en tiedä, en ole pelannut. Elokuvan olisi toivonut tarjoavan samaa.
En oikeastaan pysty kuvittelemaan, miten tämä elokuva voisi olla yhtään huonompi. Harmillisesti kuvitelmani eivät kuitenkaan elokuvateollisuuden pohjakosketuksia edusta: huonompiakin pätkiä olen nähnyt. En tosin vähään aikaan.
Max Payne -peli oli kehityksen keulalla istutettuaan Matrixista tutut bullet time -hidastukset ensimmäisenä tietokonepeliin vuonna 2001. Pelin pohjalta tehty elokuva puolestaan edustaa kierrätyksen kierrätystä. Siirtymä elokuvasta peliin oli innovatiivinen, mutta samat ideat eivät enää toimi, kun ne kierrätetään pelistä takaisin alkuperäiseen elokuvagenreen. Kymmenen vuotta vanhalla erikoistehosteella on hieman huono ratsastaa, eikä Max Payne -elokuvalla harmillisesti juuri muuta ole tarjottavana.
Elokuvan näyttelijöiden esittämä kökködialogi irtonaisten kohtausten jatkumossa herättää kysymyksen siitä, että eikö missään vaiheessa projektia kenellekään tullut mieleen vaihtaa käsikirjoittajaa ja ohjaajaa. Onko näin isolla budjetilla varustetun elokuvan tuottaminen kuin jarruttomassa vaunussa alamäkeen huristelua? Sitä roikkuu mukana ja toivoo parasta.
Elokuvan huonoudesta ja siitä, että rahoittajakin sen tiedostaa, kertoo mahdollisesti elokuvayhtiö Foxin käytös. Fox usutti juristiarmeijan Max Payne -fanien kimppuun. Porukka, joka on tehnyt fanifilmiä ilmaiseksi netissä jaettavaksi sai ottaa vastaan viihdeimperiumin uhkailut oikeudenkäyntikurjimuksesta mikäli he eivät välittömästi luovu Max Payne -nimen käytöstä lyhytfilminsä yhteydessä. Tämä siitäkin huolimatta, että parikymmenminuuttisen fanifilmin tekijöillä oli alkuperäisen pelin tehneen Remedy Entertainmentin lupa puuhasteluunsa.
Ehkä elokuvayhtiö pelkäsi, että kengännauhabudjetilla tehty elokuva olisi peitonnut isonrahanisoveljensä.
John Moore: Max Payne. Elokuvateattereissa parhaillaan. Kaksi tähteä.