Suomen virallisen levynmyyntilistan kärkipaikalla keikkuu kaksi kovin erilaista rap-artistia. Ykkösenä Cheek ja kakkosena Paleface.

Lahdesta kuuluisuuteen ponnistanut Jare Henrik Tiihonen eli Cheek on suomalaisen bling-rapin ylpeä aisankantaja. Gagsta-leveilyn ideana on näyttää, että on millä mällätä ja fyrkkaa piisaa. Ghetto-käätyjään esittelevän Jaren JHT2-levyn sinkkulohkaisun JippiKayJein musavideo on suoraan uhorap-ohjekirjasta.

Videon juoni on yksinkertainen. On Cheek ja lauma hunajaisia mimmejä. Cheek on mimmilauman valmentaja, välillä esijuoksija ja välillä kuumottava stalkkeri. Roolit vaihtuvat sattumanvaraisesti pitkin pätkää ja matkan varrella esitellään anteliaasti varakkuuden mukanaan tuomia iloja: tissejä.

Musavideotissit on vanha keksintö. Kun nuoret kollit saavat vähän hajua bändäreistä ja fyrkat videon tekoon, ensimmäisenä kuvauksiin roudataan mimmit paikalle ja pyydetään ottamaan paita pois.

Mutta, mutta. Cheekin kolmen euron bling tökkii ja vauraus paljastuu tahattoman koomiseksi illuusioksi. Budjetti on ollut tiukoilla ja videon lopussa listataan sponsorit. Onko Jaren mielestä gangstaa hehkuttaa Lahden Finnbodya porealtaan lainaamisesta, Stadiumia tissiliiveistä ja Lahden kaupunkia urheilukentästä? Huh huh, tätä vaaran tuntua.

Suomen Chicagon kasvatti hakee katu-uskottavuutta aggressiivisella flow’lla. Cheekin ongelmana on flow’n ja sanoitusten yhteensovittaminen: jäbä kähisee rankistellen pikkugee-tyyppistä sanomaa tsemppaamisesta ja yrittämisestä. Tästäkään ei heru gangsta-pisteitä, lähinnä tenavatähti-flashbackejä.

Tissigenrellä on myös kriitikkonsa. Amerikkalaisen Rollins Bandin musavideo Love’s So Heavy vuodelta 2000 on yksi parhaista. Yhtyeen keulahahmo, hc-punkpioneeri Henry Rollins ilmoitti jo kymmenen vuotta sitten, että hän on totaalisen fed up musiikkivideoihin, joiden keskeinen – usein ainoa – elementti on naisen maitorauhaset.

Osoittaakseen halveksuntansa Rollins teki levy-yhtiön rahoilla äärimmäisen suoraviivaisen misuvideon. Hän sijoitti videota varten saamansa budjetin käytännössä pelkästään muikkeihin. Studion nurkassa markan lavasteissa kuvatun videon idea on yksinkertainen. On Rollins Band ja bändinjätkiä himoitsevat, pomppivat mimmit.

Mutta sen sijaan, että Rollins olisi tavoitellut genre-klassikkoa, hän halusi kastroida genren. Jälkikäteen tarkasteltuna haaste osoittautuu ylivoimaiseksi, sillä videon ironia ei ihan avaudu. Henry Rollins pesee silti Cheekin 2-0 pullistelussa ja muikkien määrässä.

Jos Henry Rollins ei tyhjennä pajatsoa, italialaisen electro house -tuottajan Benny Benassin Satisfaction-videossa ei ole enää mitään ylimääräistä. Siinä keskitytään tissipinta-alan maksimointiin ja havainnoinnin optimointiin. Tätäkin voi paheksua, mutta sehän olisi vain osoitus medialukutaidottomuudesta ja näköalattomuudesta. Satisfactionin jälkeen skenessä ei ole enää mitään saavutettavaa.

Suomen virallisen levylistan kakkonen on ykköstä suurempi yllätys. Palefacen Helsinki – Shangri-La on hyvä levy, mutta harvemmin näin julistavalla asenteella eksytään radion voimasoittoon tai listakärkeen.

Menestykseen ei uskonut edes levy-yhtiö. Tavastian levynjulkaisukeikalla Paleface toivotti yleisön tervetulleeksi harvinaislaatuisella avauslauseella: levyjä ei saa, painos on loppu.

Kyyninen juorulehtikolumnisti Jyrki Lehtola dumaa Iltalehden blogissaan Palefacen tekstit naiiveiksi ja ihmettelee, miten artisti jaksaa elää, jos kaikki on niin raskasta.

”Rap-sedät hei, teidän pitäisi laulaa vain rahasta, naisten sukupuolielimistä ja siitä, kuinka olitte taas ihan sekaisin”, Lehtola vaatii.

Jonkun pitäisi lempeästi taluttaa musiikin valtavirrasta vieraantunut Lehtola rauhoittumaan Cheekin sponsoroidun tissieepoksen ääreen. Fyffe, pillu ja muu sedän kaipaama essentia ei ole katoamassa Suomen rap-skenestä mihinkään.

Jos Cheek on liian maakuntasarjaa, tsekkaa Lehtola vielä Jon Lajoien klassikko Show Me Your Genitals. Siinä puhutaan naisen sukupuolielimistä intensiteetillä, jota minkäänlainen sanomallisuus ei ole päässyt häiritsemään.