TaideKirjoittanut Tuomas Rantanen

Tien päällä ollaan

Lukuaika: 3 minuuttia

Tien päällä ollaan

Teksti Tuomas Rantanen

Kaksi naista, auto ja halu miettiä vielä kerran, tuliko elämässä valittua oikein. Elokuvateattereihin tulee perjantaina suomalainen roadmovie, joka on tehty ilman isoa rahaa.

Eturivin suomalaisina elokuvanäyttelijöinä tunnettujen Pamela Tolan ja Pihla Viitalan käsikirjoittama ja ohjaama Elma ja Liisa on kuminauhabudjetilla toteutettu 40 minuutin roadmovie.

Se kertoo naisista, jotka ajavat autoilla ympäri kesäistä Suomea ja tekevät erilaisia kepposia ja asteittain rankkenevia rikoksia. Hahmoja esittävät Tola ja Viitala itse. Päähenkilöiden erilaiset elämäntilanteet ja niistä kumpuava jännite kuorituvat esiin vähitellen.

Viitala asuu ulkomailla ja hänen kiireisten aikataulujensa takia tekijöiden haastatteluajat ovat kortilla. Fifi löysi heidät mutkien jälkeen aamutuimaan punavuorelaisesta kahvilasta.

Toistensa päälle nopeassa tempossa replikoivien naisten puheesta kuuluu kaveruuden ohella ammatillinen kunnianhimo ja aito innostus elokuvan tekemiseen.

Miksi juuri 40 minuuttinen teatterielokuva?

Viitala: Koko projektiin lähdettiin niin, ettei haettu rahaa mistään. Muuten homman käynnistäminen olisi voinut viedä vuosia. Halusimme myös tehdä omaa juttuamme ilman sitä painetta, joka tuotantoyhtiöiden kanssa työskentelemisestä saattaa tulla. Nyt kukaan ei käskenyt meitä. Tosin jos olisimme olleet järkeviä, olisimme tehneet alle 28 minuuttisen elokuvan, jolloin se olisi kelvannut festivaaleille. Mutta tästä nyt tuli semmoinen kuin tuli…

Tola: Alussa oli kyllä oikea käsikirjoitus, mutta sitä muokattiin paljon pitkin matkaa. Keksittiin usein matkalla kuvauspaikalle uusia ideoita ja kirjoitettiin uudet replat sen mukaan. Vasta kun elokuva oli leikattu haettiin Elokuvasäätiöltä ja YLEltä vähän tukea, jotta voitiin tehdä äänityöt ja värimäärittely ja saatiin elokuva valmiiksi.

V: Meillä ei tosiaan ollut mitään Kubrickin metodia, siis että kaikki mietitään yksityiskohtia myöten, mitä sinne kuvaan tulee. Haluttiin kyllä, että se näyttää elokuvana hyvältä, ja ollaan iloisia, että siinä onnistuttiin.

T: Tarinassa ei haluttu selittää asioita puhki. Ehkä siksi jotkut elokuvan jo nähneet ovat kokeneet, ettei henkilöitä avata tarpeeksi ja että hahmojen taustat tulevat liian myöhään esiin…

V: …mutta pitäähän katsojalla myös olla mielikuvitusta. Usein leffoissa sanotaan liikaakin. Parhaissa elokuvissa tarinasta alkaa itsestään nousta esiin niitä syvempiä teemoja.

T: Yksi tuttu ohjaaja sanoikin, että tämä on nimenomaan teatterielokuvaa eikä televisiojuttu. Televisiossa käy niin, että jos ihmiset eivät heti ymmärrä mistä on kyse, vaihdetaan kanavaa.

Teillä on paljon kokemusta kameran edessä olemisesta. Millaista oli olla samaan aikaan myös käsikirjoittajien ja ohjaajien roolissa?

V: Näyttelijänä keskittyy oman roolinsa rakentamiseen, ohjaajana taas kaikkien osatekijöiden luomaan yhteiseen maailmaan. Välillä ohjaaja-minä joutui valitsemaan leffaan otoksia, joissa näyttelijä-minä ei ollut ihan parhaimmillaan. Aika opettavaista.

T: Tällaisessa tuotannossa on aikamoinen kaaos päällä koko ajan. Meillä ei ollut kuvaussihteeriäkään pitämässä järjestystä. Välillä oli vaikea muistaa, mitä aikaisemmassa kohdassa oli ollut päällä. Ja se monessa kohtauksessa näkyvä sormuskin katosi monta kertaa, niin että piti aina etsiä jostain uusi.

Elokuva näyttää viittavan muutenkin kuin nimellään Ridley Scottin feministisenä pidettyyn Thelma & Louise -elokuvaan (1991). Toisin kuin alistavaa ympäristöä vastaan kapinoivat Thelma ja Louise, suomalaiset Elma ja Liisa ovat jo valmiiksi omillaan. He pakenevat jotain muuta – siis mitä?

V: Tässä elokuvassa naisille syntyy pakottava tarve palata takaisin siihen hetkeen, kun he tutustuivat. Halu päivittää valinnat, joita ovat elämässään tehneet, ja kuvitella hetken, mitä muuta voisi olla olla kuin on…

T: …ajateltiin myös, että kun kaikki kuitenkin tunnistaa lähtöasetelman, on parempi avata se yhteys selvästi. Mietittiin kyllä vitsinä laittaa elokuvaan sekin kohtaus, jossa ajetaan auto jyrkänteen reunalle. Mutta  tässä on siis kyse aikuisten naisten irtiotosta, joka voisi olla kivaa, mutta joka menee överiksi. Käsittelemme aikuistumista ja vastuuta ja sitä, että teoilla on seurauksensa. Ihmiset kyselevät usein itseltään, että mitä haluavat tehdä elämällään. Elokuvassa ääripäät ovat lähteäkö roadtripille vai elääkö konservatiivisten valintojensa kanssa.

V: Voi myös kysyä, mitä se on se vapaus ylipäänsä? Jotenkin olemme syntyneet aikakauteen ja maailmaan, jossa meillä on vara valita. Paljon vaihtoehtoja, vain yksi elämä, aika lyhenee, elämässä tapahtuu. Syntyy helposti paniikkia siitä, että onko tehnyt oikeat valinnat. Tämä ei liity mitenkään vain naisiin, vaan koskee myös miehiä

T: Näyttelijän elämä ei ole kaikkein stabiilimpia. Vaikka itse elää taiteilijaelämääkin, silti sitä hakee elämäänsä perusturvaa, säännöllisiä tuloja ja muuta. Esimerkiksi minulla on omakotitalo, kaksi lasta ja kaksi koiraa, mukava mies jne. On etuoikeutettua, kun voi repäistä vielä roolihenkilönäkin.

Finnkinosta kerrotaan, että elokuvateattereissa on jo pitkään ollut tilausta elokuville, joita voisi näyttää ohjelmakarttoihin usein tyhjiksi jäävissä 45 minuutin sloteissa. Voisiko tätä kautta löytyä uutta tilaa ja tekemisen mahdollisuuksia pienen budjetin kunnianhimoisille elokuville?

T: Ei kyllä lähdetty siitä, että hei, ollaan tienraivaajia, mutta hienoa, jos niin käy. Etenkin, kun välillä on törmännyt siihenkin, että naisnäyttelijöihin suhtaudutaan ikään kuin kallon pohjalla ei olisi mitään, siis esimerkiksi ette te voi mitään leffaa tehdä kun te puhuttekin niin paljon…

V: …niin, ja että ei muka voida ohjata itseämme, hah. Jos olisimme 30-vuotiaita miesnäyttelijöitä, ei tällaista kyseenalaistettaisi ollenkaan.

Elokuvan lopussa vilahtaa elokuvamogulina tunnettu Aleksi Bardy. Onko siinä joku piiloviesti, oletteko jo siirtymässä seuraavaan tuotantovaiheeseen?  

V: Heh, siihen loppuun me jostain syystä tosiaan haluttiin joku tuottaja, en ole ihan varma miksi. Mietittiin kyllä muitakin meidän kavereita kuin Aleksia. 

T: Ei me ajateltu, että ensin tää ja sitten myöhemmin pitkä leffa.  Enemmän mietittiin, että elokuvissa on liian vähän naisia kiinnostavia rooleja.  Ja että ei kannata jäädä odottamaan, että se puhelin joskus soi. Päätettiin tehdä itse.