Pelkän intuition perusteella voi jo väittää, että räikeä epätasa-arvo tekee yhteiselosta hankalaa. Silti lukuisat tutkimukset ja raportit ovat osoittaneet eriarvoisuuden kasvaneen viimeisen kolmenkymmenen vuoden kuluessa myös poliittisesti vakaissa hyvinvointivaltioissa.

Näistä USA ja Britannia ovat polarisoitumisen tuomien perverssien ilmiöiden kärkimaat: johtajien palkat ovat jopa 900-kertaisia verrattuna keskiarvotyöntekijöihin. USA:ssa uudenlainen epätoivon ja väkivallan sävyttämä köyhyys paljastui hirmumyrsky Katrinan vanavedessä.

Pelastustoimia vaivasivat viranomaisten ja loukkuun jääneiden asukkaiden välinen vihamielisyys. Sittemmin julkisen turvaverkon puutteessa uutta elämää pääsi rakentamaan ainoastaan osa väestöä. Samaan aikaan kymmenet tuhannet vakuuttamattomat rakennukset mädäntyvät köyhissä kaupunginosissa.

Menestyskirjassaan The Spirit Level: Why Equality is Better for Everyone brittiläiset epidemiologit Richard Wilkinson ja Kate Pickett väittävät piristävän suoraan, ettei eriarvoisuudessa ole mitään mieltä.

Sen jatkuva kasvu ei myöskään ole itsestäänselvän vääjäämätöntä. Kun eriarvoisuuden haittavaikutukset tunnistetaan, on mahdollista alkaa korjata pahasti vikaan mennyttä sosiaali- ja talouspolitiikkaa, he toteavat. Jopa polarisoivaa kehitystä systemaattisesti tukenut The Economist -lehti myönsi kirja-arviossaan, että vaikka Wilkinsonin ja Pickettin argumentti ei miellytä, heidän keräämäänsä todisteaineistoa on vaikea sivuuttaa.

Kasvavia tuloeroja kriittisesti pohtivalle keskustelulle on ilmeinen tilaus Britanniassa, ja Spirit Level tarjoaa siihen roppakaupalla aineksia. Jokapäiväisen uutisoinnin ja uuvuttavan arjen pyörteessä yhä useampi kysyy, mitä järkeä on enää ohjata lahjakkaat viilaamaan kovalla palkalla innovatiivisempia finanssi-instrumentteja tai myyvempää viihde-elektroniikkaa kun yhteiskunta on, kuten täällä vaaleihin valmistautuvassa Britanniassa yhä useammin todetaan, ”rikki”.

Absoluuttista köyhyyttä on Britanniassa vähän, mutta kovettuneen hierarkian pohjalla elämä on lyhyempi, sairaampi, väkivaltaisempi ja onnettomampi kuin edellisellä sukupolvella.

Monin kohdin Britannia pärjää myös huonosti verrattuna moneen paljon köyhempään maahan. Vaikka talouskasvua tarjotaan vakiolääkkeeksi poliittisiin pulmiin, sillä näyttäisi olevan jopa negatiivinen vaikutus köyhimpiin väestönosiin.

Rikkaimmat hyötyvät lähinnä ohimenevästä onnistumisen tunteesta – sikäli kuin ylimääräinen tulo osuu omalle kohdalle.

Kirjan mukaan mitä eriarvoisempi yhteiskunta, sitä enemmän murhia, vankeustuomioita, teiniraskauksia ja mielisairautta läpi koko systeemin. Tosin karmeinta on varattomalla, kun kasautuviin ongelmiin saa apua vain rahalla.

Turruttava väkivalta, huonot naapurisuhteet ja epäluottamus vieraisiin sekä virkavaltaan ovat pahin riesa nimenomaan köyhille, mutta kokonaisuudessaan eriarvoisuuden haitat tuntuvat myös keski- ja hyvätuloisten elämässä. Eriarvoisuuden tuottama pelko ja eristäytyminen haittaavat henkistä ja fyysistä kuntoa myös rikkaiden kohdalla.

Kirjoittajilla on yhteenlaskettuna puolen vuosisadan kokemus terveyden ja hyvinvoinnin tutkimuksesta, mikä näkyy teoksen perusteellisuudessa.

Aineisto on pääasiassa kerätty vuosilta 2003–2006, esimerkiksi YK:n inhimillisen kehityksen indeksistä ja yhdysvaltalaisista väestönlaskennoista. Työn akateemisuutta tukee myös dataa ja metodeja koskevat liitteet kirjan lopussa. Toiston vuoksi teos on kuitenkin varsin nopeasti luettu.

Kirjan kritiikki osuu rajuimmin Isoon-Britanniaan ja Yhdysvaltoihin. Sen sijaan Japanin, Ruotsin, Norjan ja Suomen muodostama nelikko esiintyy hyvintoimivan ja sopivasti tasa-arvoisen elämän mallina. Tosin ongelmat ovat eittämättä kasvaneet myös näissä maissa.

Suomessakin voi hyvin kysyä, voiko mielenterveysongelmia tai syrjäytymistä vähentää ilman, että kyseenalaistaa vallitsevaa talousajattelua, joka näkee pääomien kasautumisen eli rikkaiden rikastumisen ikään kuin luonnollisena asiana huolimatta sen sosiaalisesta ja ekologisesta kestämättömyydestä.

Tappotilastojen tarkempi vertailu pistää suomalaisen mietteliääksi.

Kirja ilmestyi jo 2009, mutta keväällä 2010 ilmestyi uusi pehmeäkantinen painos. Tekijät ovat myös perustaneet tasa-arvoa edistävän säätiön, joka on tuottanut useita tiedonantoja ja aloitteita kampanjoidessaan tasa-arvoisemman ja samalla myös kestävämmän tulevaisuuden puolesta. Yksinomaan Lontoota käsittelevä tutkimus julkaistiin maaliskuussa.

Lontoossa eriarvoisuus tosiaan näkyy ja tuntuu. Sen yksi symboli on toistamiseen julkisilla varoilla tuettu yksityisen vaurauden ja kiiltävyyden keskittymä Canary Wharf pankkiiriliikkeineen, kauppakeskuksineen ja vartijoineen, jonka varjossa eletään eurooppalaisittain ennätyksellisen köyhästi.

Jos Lontoon sisäiset eriarvoisuudet saataisiin niihin pohjoismaisiin mittakaavoihin, joita Spirit Level suosittelee, tuloksena olisi liikalihavuuden puolittaminen, mielisairauksien väheneminen vajaaseen kolmannekseen nykyisestään, teiniraskauksien väheneminen neljännekseen, tappotilastojen puolittaminen, ja se väestönosa, joka ilmoittaa luottavansa tuntemattomiin, nousisi 85 prosentilla.

Toistaiseksi todellisuus on se, että sosiaalimenot ovat huikeat ja vaihtoehdottomuudesta kumpuava, muukalaisvihaa lietsova politiikka menestyy.

Välillä tuntuu, että kirja uppoaa puuduttavaan numeroiden vyöryyn, mutta sen menestyksen taustalla lienee Wilkinsonin ja Pickettin rohkea ja mielikuvituksellinen tapa hyödyntää numerotietoa. He uskaltavat esittää aitoon analyysiin pohjautuvan vaihtoehdon.

Ei kaikista argumenteista toki edes ole numeroiksi muunneltavaa tutkimusaineistoa.

”Kukaan ei tietääksemme ole osoittanut empiirisesti eriarvoisuuden ja väkivallan välistä syy-seuraussuhdetta”, he kirjoittavat. ”Asiaa epäileville suositamme kuitenkin matkaa köyhään kaupunginosaan, missä voi sitten kokeilla muutaman yksilön umpimähkäistä solvaamista.”

Ei tekisi mieli kokeilla.

Sen sijaan ”Spirit Level”, suomeksi vatupassi, voisi piristää myös erilaisuuden ja muutoksen pelkoon jämähtänyttä suomalaista keskustelua.

Kirjoittaja toimii kaupunkisuunnittelijana Kaakkois-Lontoossa.

Richard Wilkinson and Kate Pickett: The Spirit Level: Why More Equal Societies Almost Always Do Better. Allen Lane. 331 s.

Lue myös Kimmo Jylhämön artikkeli Kunta on ruma sana ja Susanna Kuparisen Hyvää keskitasoa. Voimassa 4/2010 julkaistut artikkelit löytyvät täältä.