”Rakas mummeliini! Minulla on ikävä sinua sinne mummolaan, sinua katsomaan. Minulla menee koulu ihan mukavasti lukuun ottamatta kahta asiaa ne ovat nämä: Sellainen kiukkuinen opettaja opettaa meille musiikkia, onneksi vain musiikkia sillä musiikkitunnilla saa koko ajan pelätä että koska se taas rupeaa huutamaan. Toinen asia on se, että koulu alkaa joka päivä kahdeksalta paitsi keskiviikkoisin ja silloin menen aamu-kahdeksalta matematiikan tukiopetukseen kun kesän aikana on päässyt unohtumaan esimerkiksi jakolasku. – – ”

Sitaatti ei ole Heli Laaksosen tuoreesta runokirjasta Peippo vei, vaan hänen 6.9.1983 halikkolaiselle mummolleen kirjoittamastaan kirjeestä. Kirje todistaa, että tulevan runoilijan elämäntapa oli jo lapsena yöpainotteinen. 10-vuotiaana hän oli suvussaan harvinainen yökuhkija, jolle aamuherätykset olivat vaikeita. Näin on edelleen.

”Mut mikkä ei aut! Mul ei tul yäl uni! Aamul tule!” Öisin tulevat sanat. Muiden nukkuessa Laaksonen vatvoo sanoja synonyymisanakirja kädessään.

Sanat ovat aina olleet Laaksoselle tärkeitä, ja omana itsenä pysyminen. Ei tullut hänestä aamuvirkkua. Ei sporttista, eikä perhekeskeistä. Vaikka jotkut ovat niin toivoneet.

”En ole ollenkaan vaikutteille immuuni, etenkin lähisuhteissa olen välillä liian pehmeä ja muuntuvainen”, Laaksonen tunnustaa. Toisinaan hän on elämässään ollut enemmän mieliksi muille kuin itselleen. Laaksonen tunnistaa ympäristön odotukset yhä, mutta ahdistuisi, jos tekisi niiden mukaan, itseään vastaan.

Niinpä hän viettää aikansa itselleen sopivalla tavalla. Lukemalla, ajattelemalla, kirjoittamalla mielipidepalstoille perinnemaisemien ja -rakennusten puolesta, käymällä talkoissa kulttuuriseura Walon rakennustyömailla ja virkkaamalla ”epämääräisiä palleroita” kivan värisistä langoista. Heli rakastaa kansalaisopiston kursseja ja suivaantuu päivän lehden ääressä.

”Tietoinen välinpitämättömyys on asenteista hyytävin. Järkevinäkin pitämäni ihmiset kieltäytyvät katsomasta silmiin sitä tosiseikkaa, että rajallisessa paikassa rajaton kasvu johtaa kaaokseen ja kamaluuteen.”

Maailma on kuitenkin ristiriitainen, eikä Laaksonen itsekään elä aivan arvojensa mukaisesti. Hänen runojensa takia kaadetaan puita, vaikka metsät ovat hänelle tärkeitä. Hän pitää autoilusta ja tarvitsee autoa, mutta suree maailman saastumista ja parkkipaikkaistumista.

”Yksi korutaiteilijaystävä teki minulle juuri soman korusarjan, jossa oli tammenlehviä ja peippo. Se on niin kiva! Ja heti toisena ajatuksena tulivat mieleen kuparikaivosten lasten sierettyneet kädet…”

Maailmantuskaa helpottaa hieman se, että runoilija on huonomuistinen ja siten myös lyhytvihainen. ”Joskus ihmiset tai ilmiöt ansaitsisivat paneutuneemman kiukun.”

Hyvä lääke turhautumiseen on asioihin puuttuminen. Hyväänkin pyrkivä saa olla kiukkuinen ja ponteva, sanoa mielipiteensä ja kieltäytyä suostumasta kaikkeen ehdotettuun. Ja laittaa puhelimen pois päältä, kun haluaa vaikka leikata hienoja kuvia lehdistä ilman mitään päämäärää tai piirrellä narulla kuivuvia pyykkejä.

Kaunokirjallisuus on ekologinen keino käväistä muissa ympyröissä ja tulla virkistyneenä ja päivettyneenä takaisin. Laaksonen itse etsii iloa muiden sanoista. Ikisuosikkeja ovat Eeva Kilpi, Märta Tikkanen, vanhemmista Aino Kallas ja Hilja Valtonen.

Uuden aallon runouttakin Laaksonen yrittää sinnikkäästi lukea, mutta ei useinkaan pääse sen sisään.

”En edes yritä niitä suoranaisesti käsittää, mutta väsyn ja kyllästyn, jos sanat tuntuvat sattumanvaraisesti eteisen nurkkaan myttyyn paiskatuilta kengiltä, lapasilta ja nuudeleilta.”

Uudessa runoudessa käsitellään paljon ankeutta, kurjuutta ja ihmisen ja maailman pahuutta. Sitä on maailmassa muutenkin liikaa ja Laaksonen inhoaa taiteessa yhtäkkiä silmille hyökkäävää väkivaltaa.

”Omissa teksteissäni on surua, kaihoa ja kolkkoutta myös, mutta haluan että hyvä ja hassu keikkuu päällimmäisenä. Maailma on vähän hyväntahtoisempi, kun kirjoittaa ihmisille luettavaksi kirjan, jossa on jaossa hyvää tahtoa.”

Suve ensmäne

Perunamukulie mukan nous maast yks ihmistaimiki.

Timoks mää sen ristisin, Timoi olin tähä rivi istuttanukki.

Ehjä,

kaunis, ei ollu kuakka osunu eikä rupi.

Laitin kori muitte joukko. See istus hiljasen möykkyn siin lairal,

kattel ko mää huhkisin, järsis piäni paloi perunan kyljest.

Mitä mahro ajatel?

Mitä mahtava varhase ajatel? Juur tuliva suve ensmäse varpusekki uunist ulos.

Voi ko ajattelissiva mukavi vaa.

Mää koitan näyttä iloselt et hee saava hyvä alu.

Heli Laaksonen: Peippo vei. Otava 2011. 78 s.

Tervessi peippometäst -runokiertue alkoi maaliskuun alussa Turusta. Seuraavat esiintymiset ovat 28.3. Mikkelin Mikaelissa, 29.3. Lahden Sibeliustalossa, 30.3. Turun Kaupunginteatterissa ja 1.4. Jyväskylän Paviljongissa. Kaikki keikat alkavat klo 19.