Monet mieltävät musikaalit – valitettavan usein vieläpä ihan aiheellisesti – siirapinimeläksi viihteeksi, jossa klassikkoaineksia sisältävät sävelmät ryydittävät taidokasta laulun, tanssin ja lavastuksen yhteenpunomaa näyttämökuvaa. Jos musikaalin nimi vielä viittaa kabareehen, on tällaisen ennakkoasetelman todennäköisyys katsojien silmissä vieläkin suurempi.

Musikaali Cabaret on kuitenkin jotain ihan muuta. Joe Masteroffin kirjoittama libretto pohjaa amerikkalaisen Christopher Isherwoodin muisteluihin 1930-luvun alun Berliinistä.

John Kanderin säveltämän musiikin voimin kaupungissa ja etenkin sen pahamaineisella KitKat-klubilla juhlitaan, kirjaimellisesti kuin viimeistä päivää. Ruotsalaisen teatterin kevätkauden päänäytelmänä Aleksanterin teatterin evakkonäyttämöllä Cabaret saa ruotsalaisen Georg Malviuksen ohjaamana hyvin vahvan tulkinnan, jossa lähestyvän hauskuuden lopun ilmapiiri on jollain tavoin esillä koko ajan.

Tarina, muutaman ihmisen inhimillisen elämän ratkaisevien käänteiden seuraaminen natsisymbolien tullessa mukaan maisemaan, on musiikilla kevennettynäkin rankka.

Musikaalin kolme tunnetuinta melodiaakin, jotka liian usein alkuperäisyhteydestään irrotettuina tuntuvat ränttätänttä-musiikilta, ovat nyt oikeissa viitekehyksissään. Imelä tervetulotoivotusbiisi on ryyditetty sisääntulevan yleisön kanssa avoimesti flirttailevilla tanssitytöillä, ikään kuin korostaa alkuasetelman ”turmeltuneisuutta”. Lopussa, kaiken jo ollessa väistämättä painumassa kohti ”lopullista ratkaisua”, on itkun läpi laulettu Life is a Cabaret kaikkea muuta kuin kevyt.

Musikaalin kolmas tunnetumpi melodia Money money sitä vastoin kohdataan revyymäisenä kommenttina sille, mitä sen oletusarvoisesti kuuluukin kommentoida. Eli aina poissaolevaa rahaa.

Laulajatar Sally Bowlesin isossa roolissa on yksinkertaisesti loistava Birthe Wingren, jonka tyylitaituruuden ja ilmaisuvoiman varaan voi rakentaa paljon. Toinen suvereeni musikaalitähti on Riko Eklundh, jonka roolia konferencierinä eli seremoniamestarina on kasvatettu siten, että hahmo on esillä miltei koko ajan. Kabaree tämän hahmon läsnäololla ikään kuin ohjaa siihen tavalla tai toisella liittyvien henkilöiden elämää.

Norjalainen, monissa musikaaleissa Pohjoismaita kierrellyt Erik-André Hvidsten luo Isherwoodin alter egosta Cliffistä varsin sympaattisen, joskin tarinan kannalta hiukan ulkopuolisen kirjailijanalun ja Alfons Röblom kasvattaa taitavasti Ernst Ludwigin hahmonsa alun sympaattisesta kaikkien kaverista lopulta aika rajuotteiseksi natsiksi. Ulla-Britt Boströmin rauhallisen asiallinen vuokraemäntä ja Bo Anderssonin vilkkusilmäinen juutalainen hedelmäkauppias saavat omaan tarinansa erityistä lämpöä ja inhimillisyyttä.

Birthe Wingren ei ole ensi kertaa Sallyna eikä Ulla-Britt Boström Fraulein Schneiderina. Molemmat ovat palanneet seitsemäntoista vuoden takaisiin rooleihinsa, jolloin Cabaret nähtiin Turun Ruotsalaisessa teatterissa.

Muistikuvani tuosta esityksestä liittyvät vahvasti juuri Wingrenin jo silloin taidokkaaseen näyttämötyöhön, natsiteeman nousua ei korostettu niinkään.

Aleksanterin teatterissa hakaristit ovat läsnä, natsiteema toteutuu ensiksi Hitler-Jugendin univormuun sonnustautuneen pikkupojan esittämänä ja kasvaa sitten aikuistenkin teemaksi ja myös näytelmän loppukohtaus on toteutettu hieman myöhemmin tapahtuneisiin asioihin viittaavalla tavalla, joka tähän nimenomaiseen kohtaukseen käsittääkseni on liitetty vasta suhteellisen äskettäin.

Voi olla, että Cabaret on tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa ajankohtaisempi näytelmä, kuin äkkiä uskallamme arvatakaan. Vaikka ennen kaikkea se toki on musikaali, sen repliikkien määrä on raskaasta asiasisällöstäkin huolimatta melko niukka ja rytmi nopea, välillä suorastaan hengästyttävä.

Voi tosin olla, että Helsingin ruotsinkielisessä versiossa musiikin ja puheen vuorottelurytmiä on tietoisesti säädelty myös suomenkielisiä katsojia ajatellen.

Cabaret, esityksiä 14.5. asti Aleksanterin teatterissa, Helsingissä.