Taide

Takahuoneen vegepitsalla on pärjättävä

Lukuaika: 3 minuuttia

Takahuoneen vegepitsalla on pärjättävä

Teksti Juhani Pitkänen

Rock ’n’ roll ei ole entisensä. Telkkareita ei viskellä ikkunoista, huumeöverit ovat kovin passé, ja tyttöjäkin päästetään hevibändien jäseniksi. Medeian Laura Dziadulewicz kertoo metalliryskeyhtyeen nykypäivästä, kiertueveganismista ja hevimaailman seksismistä.

Laura Dziadulewicz soittaa koskettimia tamperelaisessa Medeia-yhtyeessä, joka palasi äskettäin ensimmäiseltä, kuukauden mittaiselta Euroopan-kiertueeltaan. Bändin uuden Cult-levyn äärimmäistä metalliryskettä kuunnellessa voisi kuvitella, että Medeia koostuu kohtalaisen nihilistisistä tyypeistä. Lähempi tarkastelu paljasti bändin pehmeän sisuksen.

Suomessa syntynyt, lapsuutensa Brittein saarilla viettänyt Laura muutti takaisin Ouluun teini-iän kynnyksellä. Myöhemmin hän buukkasi Rites Of The Youth -bändille keikan Ouluun. Medeian silloinen kokoonpano lämmitteli tuolla keikalla.

”Juteltiin silloisen vokalistin Teemun kanssa ja meillä synkkasi hyvin. Puolen vuoden päästä päätin haluavani nähdä muutakin Suomea ja muutin Tampereelle. Teemu tuli hengailemaan kämpilleni, näki nurkassa seisovan pianon ja uteli osaanko soittaa. Medeia tarvitsi kosketinsoittajaa.”

Dziadulewiczin ensimmäisellä Medeia-keikalla Tampereen Klubilla häntä odotti koulutyttöpuku.

”Siinä piti olla jotain ihme kuukautisverta, enkä oikein tiennyt mitä tehdä sellaisessa sotisovassa. Jonkin ajan päästä nykyinen vokalisti Keijo liittyi bändiin, ja päätin alkaa käyttämään normaaleja kuteitani lavalla.”

Medeian kuukauden mittainen kiertue kattoi suuren osan manner-Eurooppaa. Kosketinsoittaja sanoo viihtyneensä reisussa erinomaisesti.

”Kaksi sanaa, hiton mahtavaa. Oli muutama surkea keikka, muutama ookoo keikka, mutta useimmat olivat mahtavia. Se oli rehellisesti tähänastisen elämäni parasta aikaa. Rankinta oli soittaa 24 keikkaa tiukalla aikataululla. Silloin nukut milloin voit, mutta en olisi halunnut tehdä sitä muullakaan tavalla.”

Toisessa kotimaassa soittaminen oli lapsuuden unelma. Se myös hermostutti. Keikka Lontoossa tuntui kotiinpaluulta.

Dziadulewicz on vegaani, minkä voisi kuvitella tuottaneen ongelmia jossain itäisen Euroopan maissa. Pienet kompromissit ilmeisesti sallitaan taiteen nimissä.

”Ennen kuin lähdimme, päätin kiertueen ajaksi lisätä maitotuotteet ja munat ruokavaliooni. Minulla oli aluksi pieniä omantunnontuskia ajatuksen kanssa, mutta rundilla huomasi äkkiä ettei useimmissa keikkapaikoissa ollut tarjolla kuin leipää ja juustoa. Niillä piti pärjätä päivälliseen saakka, jonka vegetaarinen puoli useimmiten sisälsi munia tai juustoa. Jos olet persaukinen ja rundilla, et oikein voi viitata kintaalla ilmaiselle ruoalle.”

Kaikki ei kompromisseistakaan huolimatta mennyt aivan putkeen.

”Puolivälissä kiertuetta menimme eräänä iltana keikan jälkeen baariin. Vessassa ollessani tunsin että nyt menee taju. Seuraavaksi herään siihen että minua viedään ambulanssiin, jossa vuorostaan suositeltiin että menen sairaalaan. Kävin seuraavana päivänä tsekkaamassa veriarvoni ja hemoglobiinini oli aivan surkea, minulla ei ollut rautaa veressä ollenkaan.” Keikkapaikoilla saa kuulemma varautua kaikenlaiseen ruokaosaston suhteen: vegepitsan täytteenä oli pakastevihanneksia ja keitettyjä porkkanoita.

”Herneet voivat painua helvettiin minun pitsaltani! Lihansyöjien pitsan oli tarkoitus olla salamipitsa, mutta sillä olikin neljä neliön muotoista kinkkupalaa. Rumpalimme Janne vain katseli sitä kommentoiden että ei herrajumala sentään. Joten ei sekasyöjienkään tilanne aina ollut kovin mahtava.”

Kiertueen bändeissä oli yhteensä kahdeksan vegetaristia, joten kasvissafkalle oli kysyntää. Puolassa oli Dziadulewiczin mukaan kiertueen parhaat tarjoilut.

”Kun kävelimme backstagelle Varsovassa, kaikki olivat aivan haltioissaan ruoasta. Huoneen pöydät notkuivat kasviksia, leipää, hedelmiä ja vegaanimakkaroita. Tein tuona iltana maailman suurimman leivän, ja olin niin nälkäinen että leikkasin leipäveitsellä sormeeni massiivisen haavan.”

Tiivistahtinen rokkikiertue parinkymmenen hevikarjun kanssa ei ollut rankka kokemus nuorelle naiselle. Rokkikliseitä ei näkynyt, groupieita ei bussissa vilissyt, ja yksityisyyttä sai tarvitessa.

Yritän vielä urkkia hotellihuoneiden tuhoamisista ja idioottimaisista jekuista tuiki tuntemattomien kustannuksella. Yhtä syntymäpäiväkakkutaistelua ja jokailtaisia perusbileitä lukuunottamatta sotkua ei syntynyt, Dziadulewicz vakuuttaa.

”Emme ole idiootteja ja kunnioitamme paikkoja joihin menemme. Hauskanpito on hauskanpitoa ja kusipäisyys kusipäisyyttä.”

Jos muusikko juo jokaisena iltana kuukauden ajan, miten ihmeessä jaksaa soittaa keikkoja?

”Sepä se! Minulla ei edes ollut krapulaa kuin kerran pari. Voi toisaalta ehkä johtua siitä, ettei juominen lakannut missään vaiheessa.”

Suomen hevipiireissä on ilmeisesti yhä hieman valloillaan tyypillinen machomeininki, jossa muutaman oluen jälkeen kehdataan huudella ehdotuksia lavalla soittavalle naisartistille.

”Tuolla Euroopassa kukaan ei kertaakaan huudellut minulle mitään yleisöstä. Tässäpä nootti kaikille Suomen heviurpoille, seuraavan kerran kun soitamme Helsingissä ja joku huutaa ’tissit’, hyppään yleisöön ja polvetan tyyppiä silmään. Vaikka Suomi kuinka olisi metallin luvattu maa, on ilmeisesti yhä ihmeellistä nähdä nainen hevibändissä. Ulkomailla keskitytään enemmän musiikkiin kuin siihen, että lavalla on blondi nainen. Minäkin arvostan hyvännäköisiä naisia lavalla, mutta ei siitä tarvitse tehdä pointtia.”

Kun Medeia soittaa, ketään ei työnnetä etualalle ulkomusiikillisten ansioiden vuoksi, Dziadulewicz sanoo – eikä häntä pestattu bändiin naisena, vaan muusikkona. Sitä on pakko korostaa, sillä metalliskenessä on yhä tietty määrä seksismiä.

”Me olemme yhtä ryhmää. Medeian pojat ovat perhettäni ja rakastan heitä kovasti, mutta haluan toisaalta tehdä omaakin kamaa. Laulan ja soitan pianoa, kitaraa ja klarinettia. Minulla on jo aika monta valmista laulua, mutta en oikein tiedä miten niiden kanssa jatkaa. Olisi mukava löytää ihmisiä jotka voisivat antaa lisäpotkua näille biisien aluille.”

  • 8.5.2011