Kirjoitin Maria Ruth Sanabriasta jutun verkkoon. Kolme päivää julkaisun jälkeen Tukholman Kolumbian suurlähetystöstä otettiin yhteyttä: ”Kiitämme kiinnostuksestasi maamme tilannetta kohtaan, mutta koska tilanne on hyvin monimutkainen, haluaisimme tavata sinut Suomen vierailullamme.” Mielikuvitukseni alkoi laukata ja näin itseni jo muilutettavan Kolumbiaan, mutta päätin ottaa riskin.

Kaksituntisessa tapaamisessamme lähetystön edustajat kertoivat heti alkuun, että minua ei syytetä mistään, minähän vain kirjoitan sen, mitä ”rouva on minulle sanonut”. Sanabrian puheissa oli edustuston mukaan paljon asiavirheitä. Arviot kuudesta miljoonasta maansisäisestä pakolaisesta olivat suurlähettilään mukaan liioittelua: pessimistisimmänkin arvion mukaan voidaan puhua kahdesta miljoonasta.

Ketä tässä pitäisi uskoa? Yksi on kokenut maanpaon henkilökohtaisesti ja sortuu ehkä liioitteluun, toiset työskentelevät Kolumbian valtiolle ja saavat viralliset numerot, jotka tuntuvat kaunistelevilta. YK arvioi luvuksi kolme miljoonaa.

Eteeni alettiin latoa toinen toistaan vakuuttavampaa artikkelia ja tutkimusta. Nyt minulla on kattava, yli satasivuinen mappi täynnä Kolumbiaa. ”Nämä ovat kaikki riippumattomien lähteiden kirjoittamia. No, tämä nyt on valtion tekemä. Ja tämä.” Osassa papereista ei ollut tietoa kirjoittajasta, julkaisupaikasta tai -ajasta, mutta suuri osa vaikutti luotettavalta. Eräästä tutkimuksesta käy esimerkiksi ilmi, että ay-aktiiveihin kohdistuva vaino on vähentynyt vuosituhannen alkuun verrattuna, joskin kääntynyt uudelleen nousuun tänä ja viime vuonna.

Lähetystön edustajat myönsivät, että maassa on vakavia ongelmia. He pyrkivät kuitenkin aktiivisesti tuomaan positiivisen kehityksen esiin ja vakuuttamaan minut siitä, että kansainvälinen lehdistö kohtelee Kolumbiaa epäreilusti.

Minulle kerrottiin, että Kolumbiassa ehkä tapetaan naisten aviomiehet useammin kuin muissa maissa, mutta World Economic Forumin tekemän sukupuolten tasa-arvoa mittaavan raportin mukaan Kolumbia on Kuuban jälkeen Latinalaisessa Amerikan tasa-arvoisin maa. Ei liene sattumaa, että minulle annettiin vuoden 2007 raportti. Vastaava raportti vuodelta 2009 osoittaa, että Kolumbia on pudonnut 24. sijalta 32 sijaa alaspäin ja alueen maista kymmenen on kivunnut ohi.

Presidentti Uriben yritystä tulla uudelleenvalituksi kolmatta, perustuslain vastaista kertaa, on kritisoitu maailmalla paljon. ”Uribe ei halua tulla enää uudelleenvalituksi, mutta vielä vähemmän hän haluaa maan hyvin alkaneen kehityksen kärsivän. Potentiaalisia ehdokkaita ei ole”, minulle perustellaan. Tie uudelleen valintaan on monivaiheinen, ja vaikka Uribe itse päättäisi siihen pyrkiä, kansa voi äänestää yrityksen kumoon.

Pitkän luennon seassa vilisi lauseita, kuten ”Kolumbia on turvallinen maa, vertaa nyt vaikka Afganistaniin ja Pakistaniin.” Huumekauppa kuitattiin sillä, että Yhdysvalloista viedään ulkomaille enemmän marihuanaa kuin Kolumbiasta kokaiinia.

Objektiivista informaatiota 50 vuotta sotineesta Kolumbiasta on vaikea saada. Kolumbian ihmisoikeustilanne on joillain aloilla parantunut, mutta Sanabrian huoli on varmasti aiheellinen. Edustuston innokkuus tavata toimittajan uraa aloitteleva opiskelija herättää epäilyksiä – eikö tekojen pitäisi puhua puolestaan? Luulisi sotaa käyvän maan suurlähettiläällä olevan tärkeämpääkin tekemistä.

Lue myös Saila Saariston artikkeli Kolumbia, sopivasti pilattu valtio.