Kostroman alueelta, joka sijaitsee kolmesataa kilometriä Moskovasta koilliseen, Nerehtan kaupungista kotoisin oleva Denis Tihonov astui asepalvelukseen joulukuussa 2002. Sisäministeriön joukko-osastossa Pietarissa palvellut Denis katosi lokakuussa 2003 jäljettömiin. Asiaan eivät saaneet selvyyttä sotilasviranomaiset, sotilassyyttäjä eikä edes Venäjän television ykköskanavan ohjelma Ždi menja, jonka avulla kadonneita etsitään. Sotilassyyttäjänvirasto reagoi asiaan nostamalla syytteen luvattomasta poistumisesta palveluspaikalta ja Denis etsintäkuulutettiin. Oikeus totesi Denisin kadonneeksi.

Vuoden ja yhdeksän kuukauden kuluttua Nerehtaan tuli puhelu Pietarista: Poika on löytynyt. Äiti kiiruhti paikalle ja sai kuulla, että hänen poikansa on ollut – orjana.

Kerromme tässä jutussa Denisin tarinan siinä muodossa kuin se välittyy hänen ja hänen äitinsä kertomuksista sekä sotilassyyttäjänviraston lausunnoista ja niistä harvoista asiakirjoista, jotka koskevat tätä omituista tapausta.

”Meillä Nerehtassa päin kutsunnat hoidetaan niin, että ne, joilla on rahaa, maksavat poikansa vapaiksi. Ne asevelvolliset, joilla rahaa ei ole, koettavat hankkia mahdollisimman nuorina lapsia, jotta saisivat lykkäystä”, selittää Ljubov Tihonova.

”Jotkut jopa hankkiutuvat tarkoituksella vankilaan, jotta saisivat rikosrekisterin. Vankilan jälkeen kun ei armeijaan enää oteta. Denis ei halunnut mitään tällaista tehdä. Ajattelin, että armeija olisi hänelle helppo, mutta kävikin päinvastoin.”

Kävi todellakin aivan päinvastoin. Ongelmia oli kaikissa neljässä varuskunnassa, joissa Denis ehti vajaan vuoden aikana palvella.

”Ensin meidät vietiin Moskovan Tušinoon. Siellä hyppyytettiin öisin: ensin kyykkyyn ylös -punnerruksia, sitten nukkumaan ja hetken päästä herätys, jonka jälkeen kaikki alkoi taas alusta. Se vahvisti fyysisesti, mutta nujersi henkisesti. Sitten sain siirron Sosnovyi Borin ydinvoimalaan ja siellä ymmärsin, mitä on simputus. Meidät lähetettiin rikkomaan jäätä. Meitä oli ryhmässä kolme samasta ikäluokasta ja kolme vanhemmasta. Yksi vanhemmista alkoi hakata minua lapiolla, koska hänen mielestään tein liian hitaasti töitä. Sitten sain siirron omasta mielestäni hyvään palveluspaikkaan, varuskuntaan numero 3727 Pietariin. Mutta siellä valtaa pitivät vanhemman ikäluokan simputtajat. Meitä nöyryytettiin, hakattiin ja potkittiin, jos emme pystyneet toteuttamaan kaikkia heidän vaatimuksiaan…”1

Denisin mukaan hänet lähetettiin myös kaupungille ”ansaitsemaan rahaa” vanhemmille varusmiehille. Jos rahaa tuli, oli kaikki kunnossa. Jos rahaa ei ollut, seurasi hyppyytystä ja hakkaamista. Jollakin tavoin rahaa oli saatava, vaikka kerjäämällä. Kuudentena päivänä lokakuuta 2003 Denisin palvelushistoria muuttui perinpohjaisesti.

Myöhään illalla aivan Pietarin keskustassa Marsovo Poljella Denis kohtasi kaksi miestä, jotka ryhtyivät kyselemään niitä näitä. Yhtäkkiä toinen miehistä löi Denisiä päähän niin, että tämä menetti tajuntansa. Denis havahtui henkilöautossa kädet sidottuina ja silmät sidottuina. Hänen käskettiin olla hiljaa, jotta tilanne ei pahenisi.

Matkaa tehtiin kauan ja lopulta Denis paiskattiin jonkinlaiseen vajaan, jossa hän jälleen menetti tajuntansa.

”Heräsin jossain kellarissa. Minulle kerrottiin, että olen orja ja minun tehtävänäni on rakentaa kesähuvilaa. Kun kerroin, että minua odotetaan varuskunnassa ja kun yritin karata, minut hakattiin.”2

Denisin mukaan hän vietti orjuudessa vuoden ja yhdeksän kuukautta. Hän teki töitä rakennustyömaalla korkean aidan takana auttaen Alik-nimistä rakennusmiestä. Denis asui vajassa. Vartija huolehti, ettei orja karkaa.

”Yritin hirttäytyä, mutta sähköjohto katkesi. Ranteita en saanut viillettyä, en pystynyt siihen…”3

Samaan aikaan 15. lokakuuta 2003 Nerehtaan tuli sähke varuskunnasta 3727. Sähkeessä kerrottiin äidille, että sotamies Tihonov on poistunut luvatta palveluspaikalta. Lujubov Tihonova yritti turhaan saada asiaan edes jonkinlaista tolkkua. Ainoa selvä asia oli, että ”Luoteis-Venäjän hallintoalueen sotilassyyttäjä on nostanut syytteen Denis Tihonovia vastaan ja julistanut hänet etsintäkuulutetuksi, mutta hänen olinpaikkaansa ei ole pystytty selvittämään”.4

Vuoden kuluttua oikeus totesi Denisin kadonneeksi. Tämä toimenpide oli välttämätön, jotta hänet voitaisiin pyyhkiä varuskunnan muonavahvuudesta.

Lopulta koitti heinäkuu 2005. Denisin mukaan hänelle annettiin unilääkettä. Hän heräsi Laatokan rannalla, lähellä Osinovetsin kylää. Denis harhaili alueella jonkin aikaa, kunnes lähti lopulta tietä pitkin kohti Pietaria. Denis käveli kaksi päivää. Matkalla hän yritti kääntyä miliisin puoleen, mutta häntä ei suostuttu kuuntelemaan. Pietarissa Denis käveli sotilaskomendantin toimistoon, mutta sieltä hänet käännytettiin pois.

Sitten Denis muisti, että jossakin on järjestö nimeltään Sotilaiden äidit. Heidän luokseen Denis päätyi 11. heinäkuuta 2005.

Sotilaiden äidit ottivat Denisin huomaansa, ilmoittivat asiasta äidille Nerehtaan ja hälyttivät paikalle kriisiapua. Näin todetaan psykologin lausunnossa:

”Denis on vähäpuheinen eikä tunnu löytävän sanoja kuvatakseen kokemuksiaan ja tuskaansa. Hän kyynelehtii jatkuvasti, mutta koettaa peitellä sitä ja punastelee. Hän kertoo, että ’hänen elämänsä on raunioina’. Suurimman ongelman hänelle aiheuttavat tällä hetkellä painajaiset, joissa hän palaa vankeusajan ja varusmiespalvelun kokemuksiin. Painajaisia on joka yö. Aika ajoin hän kokee hallitsemattomia muistiväläyksiä kokemuksistaan. Hänellä oli itsetuhoisia ajatuksia, kun hänet jätettiin Laatokan rannalle huvilan valmistumisen jälkeen. Ei luota ihmisiin.”5

Denis päätyi tutkimuksiin pietarilaiseen sotilassairaalaan ja hänet vapautettiin asevelvollisuudesta. Syyte sotilaskarkuruudesta raukesi.

Sisäministeriön sotilassyyttäjänvirasto näkee Denisin armeija-ajan kauhukokemukset aivan toisenlaisessa valossa. Viraston mukaan Denis on luultavimmin homoseksuaali, minkä vuoksi hän karkasi palveluksesta ja on piileksinyt jossain koko ajan.

Selvitys perustuu yhteen todistajanlausuntoon, jonka antoi Denisin entinen palvelustoveri. Tämä oli oman kertomansa mukaan nähnyt Denisin kerran kaupungilla noin 40-vuotiaan miehen seurassa. Välttääkseen rangaistuksen Denis oli sotilassyyttäjän mukaan sitten keksinyt koko tarinan sieppauksesta ja vankeudesta…

Entäs sitten sieppaus, onko se ylipäätään mahdollista? Sotilassyyttäjät eivät kiistä sieppauksen mahdollisuutta, mutta oikeudessa moinen asia ei menestyisi. Sitä olisi liian vaikea näyttää toteen. Ainakaan kukaan ei muista vastaavaa tapausta.

Vaikka toisaalta, armeijasta kuulemma katoaa koko ajan sotilaita.

Sotilaita on kadonnut juuri tuosta samaisesta pietarilaisesta varuskunnasta numero 3727, joka sijaitsee aivan kaupungin keskustassa, kivenheiton päässä Palatsiaukiolta ja Eremitaasista. Kolmen vuoden aikana sieltä on kadonnut kolme varusmiestä. Viimeisestä, viime elokuussa kadonneesta, ei tiedetä yhtään mitään. Kaksi muuta ovat Denis sekä vähän aikaa sitten löytynyt Dima.

Dima kertoo asioita, joita on vaikea äkkiseltään uskoa. Tarinaa olisi itse asiassa aivan mahdotonta uskoa, jollei sattumoisin samanlaisia kertomuksia olisi tullut esille juuri Denisin tapauksen yhteydessä.

Väitetään, että varuskunnassa 3727 vanhemman ikäluokan varusmiehet pakottavat alokkaita prostituoiduiksi.

Denisin tavoin myös Dima katosi varuskunnasta ja sittemmin hän ilmaantui Sotilaiden äitien luo Pietariin.

Ihmisoikeusaktivistien väitteet, että pietarilaisessa varuskunnassa pakotetaan alokkaita prostituoiduiksi, aiheuttivat kohun. Ilkeämielistä hölynpölyä, sanoivat sotilasviranomaiset. Heidän varmoja lausuntojaanhan vastassa on ainoastaan muutamien varusmiesten kirjeitä, joissa he kertovat pakkoprostituutiosta, sekä se tosiasia, että samaisesta varuskunnasta on kadonnut jo kolme sotilasta.

”Joskus oli yövyttävä kellareissa, en voinut mennä takaisin varuskuntaan. Olin saanut tarpeekseni, kyllästytti mennä asiakkaiden luo ja maata kaiken maailman sairaiden ukkojen kanssa… Mutta vaihtoehtoja ei ollut.”

Tämä on katkelma 20-vuotiaan Diman kirjeestä. Hän palveli viestipataljoonassa Pietarin varuskunnassa 3727 ja kertoo kirjeessä, miksi ei voi palata palveluspaikkaansa. Tällä kirjeellä Dima kääntyi Sotilaiden äitien ja sittemmin myös Leningradin sotilaspiirin syyttäjänviraston puoleen.

Dmitri astui palvelukseen kesällä 2005. Kertomansa mukaan häntä aluksi hakattiin ja nöyryytettiin. 400 ruplan päiväraha kerättiin joka kuukausi pois. Tammikuussa 2006 sotamiehellä alkoi aivan uudenlainen yöpalvelus.

Dima kertoo kirjeessään, että noin kuukauden palveluksen jälkeen hän alkoi ihmetellä kuinka varusmiehet saapuvat kaupungilta rahojen kanssa.

”Ihmettelin, mistä he saavat rahaa, jos he eivät ole edes tästä kaupungista kotoisin. He kertoivat, että täytyy vain sopia puhelimitse tapaamisaika homoseksuaalin asiakkaan kanssa ja häneltä saa sitten rahaa seksipalveluksia vastaan.”

Dimaa kehotettiin mukaan ansaitsemaan rahaa, mutta hän kieltäytyi. Sitten Dima hakattiin pahasti. ”Kaikki muutkin osallistuvat, luuletko olevasi jotenkin erityinen?” hakkaajat kyselivät. Alokas ei kestänyt pahoinpitelyjä ja suostui lopulta vaatimuksiin.

”Olin hommissa aina viikonloppuisin ja myös viikolla. Joskus meni kokonainen viikko melkein ilman unta. Meitä oli paljon, noin 30.”

Jos Diman todistusta on uskominen, varuskunnan seksibisnestä pyöritti kolme vanhempaa sotilasta. Diman mukaan he keräsivät voitot itselleen. Hinnasto oli selkeä: yö – 1000 ruplaa. Sotilaat matkustivat asiakkaiden luokse yleensä raitiovaunulla tai metrolla.

Ensimmäisen kerran Dima lähti asiakkaan luokse Moskovskajan metroaseman liepeille.

”Outo kaupunki, kyselin koko ajan tietä. Löysin lopulta asunnon ja soitin ovikelloa. Oven avasi noin 45-vuotias mies, joka pyysi sisään. Kaiken jälkeen hän antoi minulle 1000 ruplaa.”

Ensimmäisen kerran jälkeen seurasi lisää töitä. Nuorten sotilaiden kysyntä Pietarissa osoittautui yllättävän suureksi. Diman mukaan jokaisella oli muistikirja, johon kerättiin mahdollisten asiakkaiden nimiä ja yhteystietoja. Tunnettu pietarilainen ihmisoikeusaktivisti Ruslan Linkov sanoi Novaja Gazetalle, että muistikirjoista voi löytää muun muassa monia evp. kenraali-majurien sekä moskovalaisten FSB-everstien tietoja. Linkovin mukaan yksi eversti näytti Dimalle jopa henkilökorttinsa saunassa.

Viime vuoden kesäkuussa Dima ei enää kestänyt, vaan pakeni varuskunnasta. Hän piilotteli lähes puoli vuotta kellareissa ja erilaisissa asunnoissa, kunnes joku kehotti kääntymään Sotilaiden äitien puoleen. Tällä hetkellä Dmitri on hoidettavana sotilassairaalassa.

Helmikuussa Sotilaiden äidit -järjestö teki asiasta virallisen tutkintapyynnön sotilassyyttäjänvirastolle. Järjestö pyytää selvittämään tässä mainitut tapaukset sekä koko varuskunnan tilanteen.

”Olemme vedonneet jo moneen otteeseen viranomaisiin nimenomaan tämän varuskunnan osalta, mutta tuloksetta”, kertoo Sotilaiden äitien Pietarin osaston puheenjohtaja Ella Poljakova. ”Nyt käännyimme syyttäjänviraston puoleen Diman tapauksen takia ja saimme tietää vielä kahdesta muusta katoamistapauksesta”, Poljakova selittää.

Varuskunnassa on puolestaan laadittu Dimasta luonnekuvaus, jollaista saa harvoin lukea: ”Sulkeutunut eikä nauti muiden varusmiesten kunnioitusta.”

”Sotilassyyttäjänvirasto tutkii asiakirjoja, jotka meille on toimitettu”, sanoo Leningradin sotilaspiirin syyttäjänviraston apulaissyyttäjä Andrei Gavriljuk Novaja Gazetalle. Mahdolliset kommentit tulevat myöhemmin.

Varuskunnan komentaja Aleksandr Bork kieltäytyy puhumasta toimittajille. Häntä voi myös ymmärtää: Hän astui virkaansa vasta viikkoa ennen kohua. Toisaalta myös viestipataljoonan entinen komentaja Jevgeni Feštšenko on harvasanainen. Kun toimittajamme soitti Feštšenkolle, hän vastasi väsyneesti:

”Mitä te oikein kiusaatte sairasta ihmistä. Olen ollut vakavassa leikkauksessa enkä ole ollut varuskunnassa liki kahdeksaan kuukauteen. En tiedä, mitä siellä tapahtuu.”

”Komentaja Feštšenko, tiesittekö te, että varuskunnassa simputetaan ja harjoitetaan pakkoprostituutiota?”

”En tiedä mitään, tuo on täyttä puppua. Minä en ole mitään tuollaista havainnut. Pidin palveluksesta ja kaikki oli varuskunnassa järjestyksessä.”

”Aiotteko palata viestipataljoonaan?”

”Ehdottomasti en. Jään terveyssyistä eläkkeelle parin kuukauden kuluttua.”

Tapasimme Diman sotilassairaalan käytävällä. Hintelä nuorukainen näyttää lähes teini-ikäiseltä. Riippumattoman psykiatrin lausunnon mukaan Dima kärsii vakavasta posttraumaattisesta syndroomasta. Hän kärsii unettomuudesta ja muistihäiriöistä.

Diman isä on itse entinen sotilas ja hän teki paljon, jotta poika pääsisi palvelemaan nimenomaan sisäministeriön viestijoukkoihin. Niin Dima sitten päätyi Pietarin varuskuntaan 3727. Ensimmäiset kuukaudet hän palveli pataljoonan sivutoimipisteessä Lembolovon kylässä. Siellä hän ei opiskellut kuitenkaan morseaakkosia, vaan pikemminkin alkuainetaulukkoa.

”Meitä oli noin 20 sotilaan joukko ja kerran majuri määräsi meidät purkamaan vanhoja radioasemia ja keräämään värimetallit talteen. Purimme radioita kaksi vuorokautta. Erottelimme alumiinin, kuparin, kullan, hopean ja titaanin. Kannoimme kymmeniä kottikärryllisiä romua maakuoppiin. Metallit lastattiin kuorma-autoon. Emme nukkuneet juuri ollenkaan. Majuri ei edes kiittänyt.”

Diman mukaan Lembolovossa vallitsee todellinen mielivalta. Valtaa pitävät hänen mukaansa dagestanilaiset upseerit ja sotilaat. Juuri Lembolovosta Dima komennettiin ensimmäisen kerran yöansioihin.

Dima koetti paeta myös Lembolovosta. Hän hyppäsi paikallisjunaan ja matkusti mökkialueelle. Dima yöpyi autiotalon ullakolla. Hän jäi kiinni metrossa. Hänet vietiin Pietarin varuskuntaan, riisuttiin ja hakattiin.

Dima kävi asiakkaiden luona muutaman kuukauden ajan. Muistikirjassa on kirjanpito asiakkaista ja ansioista.

”Minulla oli neljäkymmentä tapaamista. Ansaitsin kaikkiaan 35 000 ruplaa”, Dima kertoo. ”Aluksi vein tyhmyyttäni kaikki rahat varuskuntaan. Ensimmäisellä kerralla toin 1500 ruplaa. He eivät edes odottaneet, että tuon niin ison summan. Samaan aikaan tuli vielä viisi muuta alokasta ja he toivat vain 500 ruplaa. Yksi vanhemmista sotilaista otti nyrkkeilyhanskat ja hakkasi meitä kaikkia vuorollaan rintakehään. Sitten sain turpiin vielä palveluskavereiltakin, kun he joutuivat kärsimään minun takiani.”

Toisen kerran Dima pakeni varuskunnasta viime kesänä. Hänet otti huomaansa yksi asiakas, joka lopulta myös kehotti Dimaa hakeutumaan Sotilaiden äitien luokse Pietariin.

”Luulen, että moni muu olisi minun sijassani jo menettänyt järkensä”, Dima sanoo.

”Väitteet varuskunnan johdon, korkeiden upseereiden sekä FSB:n työntekijöiden asiakasverkostosta, joka käyttää varusmiesten seksipalveluja, ovat uskomattomia eikä niillä ole mitään tekemistä terveen järjen kanssa”, sanoo sisäministeriön tiedotusosaston päällikkö Vasili Pantšenkov. Hänen mukaansa kohulla on selvä tilaus: kohta on taas kutsunta-aika.

Armeija ei tyydy pelkästään paheksuvien lausuntojen antamiseen. Sotilaiden äitien Pietarin osaston johtaja Ella Poljakova kutsuttiin taannoin kuulusteluihin sotilassyyttäjänvirastoon. Kuulustelu kesti melkein neljä tuntia. Poljakova on todistajana jutussa, jossa Denis Tihonovia syytetään sotilaskarkuruudesta. Samaan aikaan armeijaa vastaan ei ole nostettu syytteitä simputuksesta. Asiaa tutkitaan.

Ella Poljakovan mukaan hänen lausuntonsa yritetään kääntää niin, että se olisi mahdollisimman myönteinen armeijalle, ja kaikki kohuväitteet ihmiskaupasta olisivat vain mielikuvituksen tuotetta. Poljakova on kiistänyt armeijan väitteet ja esittänyt esimerkkinä jo tiedossa olevan tapauksen Denis Tihonovista.

Syyttäjänvirasto on myös kuulustellut sotilassairaalassa hoidettavaa Dimaa. Ihmisoikeusaktivistit yrittävät todistaa, ettei Dima ole sotilaskarkuri, vaan pakeni varuskunnasta pakon edessä.

Tämän jälkeen tapahtumat ovat edenneet huonoon suuntaan. Diman vanhemmat ovat hylänneet vaikeuksiin joutuneen poikansa oman onnensa nojaan. Dima todettiin pian palveluskelpoiseksi ja palautettiin toiseen pietarilaiseen varuskuntaan. Parin päivän kuluttua Dima joutui jälleen sairaalaan epäonnistuneen itsemurhayrityksen takia. Dima teki äskettäin toisen itsemurhayrityksen sairaalassa ja melkein onnistui. Eikö tässä ole jo tarpeeksi vastauksia kysymykseen Diman palveluskelpoisuudesta?

Samaan aikaan Pietarin Sotilaiden äitien päivystyspuhelimeen tulee lisää hälyttäviä soittoja, jotka vahvistavat että Diman kertomus ei ole keksitty tarina vaan täyttä totta. Kaiken lisäksi puheluissa mainitaan jo muitakin varuskuntia kuin 3727.

Viitteet

1.–3. Denis Tihonovin lausunto sotilassyyttäjänvirastolle.

4. Nerehtan kaupunginoikeuden pöytäkirja.

5. Riippumattoman tutkimuslaitoksen psykologin lausunto.

Artikkeli on julkaistu Novaja Gazetassa 15.2.2007. Suomentanut Anu Lönnqvist. Novaja Gazeta on moskovalainen yhteiskuntakriittinen viikkolehti. Useita lehden toimittajia on surmattu. Toimituskunta omistaa lehdestä 51 prosenttia, Mihail Gorbatšov ja Aleksandr Lebedev loput 49 prosenttia.