Kaikkien suomalaisten äidinkieli ei tietenkään ole suomi tai ruotsi tai saame. Suomessa asuu tosi paljon ihmisiä, joiden äidinkieli on englanti tai somalia tai venäjä. Tai espanja. Tai kiina. Tämä kaikki on näinä päivinä jo ihan tuttua. Mutta kovin moni ei tule ajatelleeksi, että meillä on myös syntyperäisiä suomalaisia, joiden äidinkieli on viittomakieli.

Koko maailmassa on noin 70 000 000 kuuroa. Jos he perustaisivat yhdessä uuden valtion, siellä olisi saman verran ihmisiä kuin esimerkiksi Turkissa ja enemmän kuin vaikkapa Ranskassa tai Britanniassa.

Suomessa on noin 8 000 kuuroa. Heitäkin on ihan tarpeeksi esimerkiksi oman kunnan perustamiseen, tai mikä ettei oman valtion, jos ihan tarkkoja ollaan, sillä maailmassa on 11 valtiota, joilla on alle 8 000 asukasta. Mutta eivät kuurot ole perustamassa mitään uusia valtioita tai kuntia. Se nyt olisi ihan älytön ajatus.

Suomen kuuroista noin 5 000 käyttää äidin- tai ensikielenään viittomakieltä. Yksi heistä on rap-muusikko Marko Vuoriheimo, paremmin tunnettu taiteilijanimellään Signmark.

”Viittomakieli ei ole universaalia mimiikkaa, eivätkä kaikki maailman kuurot suinkaan viito samaa kieltä. Jokaisella maalla on vähintään yksi kansallinen viittomakieli. […] Maailmalla toisensa tapaavat kuurot, joilla ei ole yhteistä viittomakieltä, synnyttävät vuorovaikutustilanteessa spontaanisti viitontatavan, jolla pystyvät kommunikoimaan. Kansainvälinen viittominen ei sinänsä ole kieli, mutta sen avulla erimaalaiset kuurot pystyvät vaihtamaan ajatuksiaan, ainakin paljon helpommin kuin kuulevat, joilla ei ole yhteistä kieltä”, kerrotaan Nuppu Stenrosin kirjoittamassa Signmark -kirjassa.

Mielestäni tuo kaikki kuulostaa tosi hienolta. Stenrosin kirja on kahdestakin syystä lukemisen arvoinen opus. Ensinnäkin kuuro räppäri on jo sinänsä mielenkiintoinen tarina, mutta mies on muutenkin kaveri, jolla on sanottavaa. Toiseksi kirja ei ole pelkkä tarina siitä, kuinka unelmansa voi saavuttaa. Se myös erittäin mielenkiintoiseen muotoon pakattu tietopaketti kuurojen maailmasta ja heidän käyttämästään kielestä.

Vaikka olen minäkin kerran vuorovaikutustilanteessa spontaanisti synnyttänyt viittomakieltä. Osallistuin vuosituhannen alussa Oulussa pelattuun sählyturnaukseen, jossa päivän pelien jälkeen mentiin vastustajien kanssa kaljalle. Pari vastustajaa, parikymppistä jäbää, oli kuuroja. Hiphoppareilta näyttäneet kaverukset kommunikoivat kanssani kirjoittamalla kännyköiden näytöille. Jossain vaiheessa iltaa rohkaistuin kokeilemaan viittomista. Keksin lennosta uuden viittoman: polttaa pilveä. Imin sormieni välistä ilmaa kuin siinä olisi ollut sätkä, ja pyöritin sen jälkeen sormea pääni päällä sekavuuden merkiksi. Pojat nauroivat. He näppäilivät kännyköihinsä, ettei viittoma ole ihan oikea, mutta he ymmärsivät kyllä hyvin mitä tarkoitin. Siitä tuli hauska ilta.

Kerran sain tilaisuuden tavata herra Signmarkin ja viettää hänen kanssaan puoli päivää. Olin Valkeakosken Työväen musiikkitapahtumassa yhteiskunnallisen räppikilpailun tuomaristossa Voiman edustajana. Silloin oli vuosi 2007. Samassa tuomaristossa, parin muun henkilön lisäksi, oli Signmark. Luulen, että hän oli ainoa, joka olisi tarvittaessa tajunnut jotain räpin nyansseja. Siihen ei kuitenkaan ollut tarvetta, sillä osanottajat eivät olleet kovinkaan kaksisia. Siitä huolimatta Signmark keksi kaikista jotain positiivista sanottavaa. Tai siis viitottavaa, jotka kaverin tulkki meille sitten käänsi. Ymmärtääkseni Signmark ei nimittäin tykkää kovin paljon siitä, että niitä haukutaan, jotka yrittävät.

Tammikuun lopussa Signmark esiintyy Euroviisukarsinnoissa. Hänen ryhmänsä musiikkiesityksestä sitä tai tätä mieltä oleminen on uskoakseni kuurolle räppärille melko se ja sama. Uskoisin, että hänelle ja monelle muullekin kuurolle Signmarkin mukana oleminen on jo ihan tarpeeksi. Ja minusta ryhmän kisoihin lähettäminen olisi ihan oikea veto jo siinäkin mielessä, että ainakin kyseessä on Lordin tapaan jotain uutta ja erilaista.

Signmark Euroviisujen alkukarsinnoissa 23. 1. Suora lähetys TV2 –kanavalla klo 21.

Nuppu Stenros: Signmark. Otava 2008. 130 s.