Hollantilainen Max Velthuijs (1923?2005) oli graafikko, kuvakirjailija ja sarjakuvantekijä. Leipätyökseen hän työsti animaatioelokuvia, maalasi mainoksia, suunnitteli kirjojen kansia sekä piirsi pilakuvia poliittiseen viikkolehteen. Monituinen taiteellinen ura kartutti kokemusta kirjallisiin töihin, kunnes vuonna 1962 hän aloitti kuvitustyöt aapisesta.

Sen jälkeen tulivat eläin- ja ympäristöaiheiset kirjat sekä sadut. Velthuijsin omien kuvakirjojen teemat käsittelevät yhtä hyvin pelkoja ja välittämistä kuin suvaitsevaisuutta ja armeliaisuuttakin, tavallisimmin eläinhahmojen kautta. Taiteilija ei heristä sormea vaan näyttää lukijoilleen, miten maailma on järjestynyt ja kuinka ihminen reagoi. Lähestymistapa on huumorilla höystetty ja lämpimän humaani.

Jos humanismin nimissä on puolustettu inhimillisempää yhteiskuntaa järjen ja vapaan tutkimuksen keinoin, niin kirjailija konkretisoi lastenkirjoissaan hienot sanankäänteet.

Yhden rotan muukalaismissio

Humanismi mielletään tätä nykyä lähinnä eurooppalaiseksi suvaitsevaisuudeksi, ja sen puolestapuhujana Max Velthuijs esiintyy kirjassa Sammakko ja muukalainen. Omistuskirjoitus on kujeilevan kattava: ”kaikille maapallon eläimille, olipa niiden väri mikä hyvänsä”.

Tekijä on ottanut käsittelyyn tutut stereotypiat maahanmuuttajista. Kirjan muukalainen sanoo olevansa kotoisin kaikkialta eikä oikein mistään, eikä siaksi piirretyn paikallisen tervetulotoivotuskaan yllätä: ”Mene takaisin sinne mistä tulit, maa ei muukalaisia kaipaa”. Yhteisöön tullut ventovieras leimataan toisten nurkissa loisivaksi elikoksi, jonka taitelija on kuvannut rotaksi.

Mutta Velthuijs on kirjoittanut muukalaisrotan mutkattomaksi, maailmaa nähneeksi kulkijaksi, joka ei kumartele vähemmän kiertäneitä vaan on itsenänsä sortumatta silti ylimielisyyteen. Siinä on taiteilijan muukalaismissio: rotta laittaa itsensä likoon erilaisuuden lähettiläänä ja todistaa samalla olevansa pinnallisista eroavaisuuksista huolimatta vertainen alkuperäisten kanssa.

Toisaalta kirjailija sortuu tavalliseen ansaan, sillä ennakkoluulojen kitkemiseksi kertoja erehtyy alleviivaamaan muukalaisen vahvuutta ja vilpittömyyttä. Maahanmuuttaja ei lähtökohtansa vuoksi kaipaa jalustalla oloa vaan sopuisa rinnakkaiselo riittää.

Ei voimalla ja väkivallalla

Humanismia on arvosteltu sen ihmiskeskeisyydestä, luonto ja maailma kun ovat siinä lähinnä vain välineellisesti kaksijalkaista varten. Mutta katsantokantaan sisältyy myös ajatus, että luonnon antimia pitää osata käyttää taidokkaasti ja ympäristöä kunnioittaen.

Tosin konflikteja ei aina voi välttää. Eriarvoisuutta ja oikeudenmukaisuutta Velthuijs pureskelee kirjassaan Hyväsydäminen hirviö, jossa pahaa aavistamaton suuri lisko tulee vahingossa syöneeksi maamiesten viljoja.

Väkeä riensi paikalle töllistelemään petoa. ”Tappakaa tuo rosvo, joka on syönyt viljasatomme!” karjuivat talonpojat raivoissaan. Mutta päällikkö komensi: ”Malttakaahan! Hirviö on tehnyt rikoksen. Se täytyy pidättää. On noudatettava lakia ja oikeutta.”

Massat hullaantuvat hetkessä mitä ihmeellisimpiin ilmiöihin, mutta Max Velthuijs kieltää käyttämästä barbaarista oman käden oikeutta. Teon takana on ikivanha oikeuskäytäntö, jonka mukaan rikoksesta epäiltyä itseään pitää myös kuulla ja tapaukseen johtaneet syyt selvittää. On näet olemassa lieventäviä asianhaaroja:

Nopeasti saatiin aikaan kokous, jonka tuli neuvotella hirviön kohtalosta. ”Kysymyksessä on hirvittävän harvinainen eläin. Tapahtuisi korvaamaton vahinko, jos se surmattaisiin!” tuumaili eräs sangen oppinut professori silmälasejaan pyyhkien.

Silmä silmästä ja hammas hampaasta, luetaan Hammurabin henkeä, mutta harkitsemattomat kansanjoukot Velthuijsin teoksessa eivät saa tylyn tahtonsa mukaisesti. Kirjailija nimittäin pitää myönteisen ratkaisun dilemmoista: hirviö osoittautuu hyväsydämiseksi ja sen kidasta leimuavat liekit sangen hyödyllisiksi.

Kirjailija ammentaa kansansaduista, mutta tarina köyhästä halonhakkaajasta ja kyyhkysestä perustuu Grimmin veljesten sepitteeseen, jossa kyyhkynen osoittautuu onnen lähteeksi: ihmeitä tekevä lintu palkitsee köyhän halonhakkaajan rikkauksilla hänen armeliaisuutensa vuoksi. Halonhakkaajalle vain käy kuten ihmisen lapselle on vaarana käydä: nopeasti saadun hyvän jälkeen mikään ei tahdo riittää kaiken menettämisen uhallakaan.

Oikea kieli on avain

Kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyneen kirjan Maalari ja lintu tekijä on omistanut ”kaikille niille, joiden on vaikea tietää, mihin he kuuluvat”. Se on vahvatunnelmainen tarina harhailemisesta, oman tilan etsimisestä ja paikoilleen palaamisesta: kaikella on paikkansa ja aikansa joka asialla.

Velthuijsin sammakkosarjan eksoottisin värein viimeistelty, ajaton kuvakieli on tullut tutuksi 80-luvun lopulta lähtien. Henkilöt on kuvattu hieman liioitellen, mutta ilman ironiaa, mikä juontuu ajoilta, jolloin taiteilija teki pilapiirroksia.

Mitä jos ei ottaisi itseään viivan vakavasti vaan piirtäisikin suurpiirteisemmin? Sammakko on sammakko -kirjan sanoma on ainutlaatuisuuden tunnustamisessa: parasta on olla oma itsensä, vertailu väsyttää. Sammakolle ei kasva siipiä eikä niitä voi valmistaa, mutta sammakoksi syntynyt liikkuu loikkimalla. Yksi osaa yhtä, toinen taitaa toista.

Elämäntuntoja Velthuijs on käsitellyt tarkasti ja tunnistettavasti. Outoa oloa poteva sammakko ei ensin tiedä olevansa lemmensairas, mutta ymmärtäessään asianlaidan se hullaantuu ja toisessa hetkessä käy jo epätoivoiseksi. Myöskään surullinen sammakko ei tunnista mielialojensa alkuperää.

Sammakko heräsi surullisena ja sitä itketti, mutta se ei tiennyt syytä siihen. Pikkukarhua huolestutti. Se halusi, että sammakko olisi iloinen. ”Hymyile, sammakko”, se pyysi. ”En voi”, sanoi sammakko. ”Mutta kyllä sinä eilen voit”, sanoi pikkukarhu. Silti sammakko ei voinut tänään hymyillä. Eikä se voinut olla iloinen. Ja se halusi olla omissa oloissaan.

Sammakon rottaystävä koettaa puheen ja polkan keinoin ilahduttaa päähenkilöä, mutta oikea avain on viulun kieli. Velthuijsin sammakko onkin elämän löytöretkeläinen, joka ei ole kadottanut uskoaan kaiken värisiin eläimiin.