Jos vielä jokin aika sitten minulle olisi sanottu, että jonain kauniina päivänä olisin tekemisissä toisessa Tšetšenian sodassa taistelleiden tšetšeenien kanssa, en olisi tietenkään uskonut. Vaikka ihminenhän vain päättää, joku muu sitten säätää…

Mutta niin vain kävi, vaikka lähestulkoon sattumalta. Kun ottaa huomioon, että osallistuin sotaan Venäjän armeijan riveissä, on varmasti helppo kuvitella, mitä tunteita tapaaminen minussa herätti.

Tšetšenia

”Voi ..ttu, miksi ne ei vain voi olla? Oliko niiden aivan pakko tuhota meidän vartiopiste? Helvetin paskiaiset, huomenna on sitten puhdistusoperaatio ja joku tapetaan. Olisiko se muka niin vaikea pysyä kotona?”

”Sanja, hei, ne ajattelee meistä varmaan ihan samalla tavalla.”

Tšetšeniassa ei ollut tapana keskustella siitä, mitä olimme siellä tekemässä. Puhuimme siitä, kuinka meiltä huijattiin erikoisoperaatioiden taistelulisät. Vaikka ne oli kirjattu huolellisesti kirjoihin ja kansiin, me emme lisiä ikinä nähneet.

Puhuimme siitä, ettei ollut yhtään sapuskaa; jouduimme pummaamaan varusmiehiltä perunoita tai kauppaamaan mäntytolppia ja rautanauloja pitkin kyliä, sillä kotoa lähetettyjen muonapakettien sijaan rakas päällystömme toimitti meille kilometrikaupalla piikkilankaa ja tolppia tukikohdan ja tarkastuspisteiden rakennusmateriaaleiksi. Mutta kukaan ei ikinä kyseenalaistanut, mitä siellä teimme. Mehän olimme pelastamassa maatamme terroristeilta. Myös tšetšeenisiviileiltä, joita hakkasimme tarkastuspisteillä viedessämme heiltä viimeisetkin pennoset: ”No niin paskiaiset, olette sitten ottaneet Mashadovin aikana rennosti, vai? No, kyllä me teille muistutetaan, mitä neuvostovalta on!”

Näin ”kollegani” Sasha kiristi rahaa tarkastuspisteen ohi ajavilta paikallisilta. Omasta mielestään hän toimi täysin oikein. Sasha käytti Tšetšeniassa täsmälleen samaa metodia kuin rahastaessaan kotikaupungissaan ”kaukasialaista kansallisuutta” edustavia torikauppiaita (olivat he sitten Venäjän tai sen naapurimaiden kansalaisia, olivat heidän paperinsa kunnossa tai eivät).

En halua kertoa tässä yhteydessä, mitä kaikkea sisäministeriön OMON-joukot puuhasivat Tšetšeniassa 10 vuotta sitten, aikana, jolloin ei ollut virallisesti sotaa eikä rauhaa, niin iljettäviä asioita tapahtui.

Minulla oli Tšetšeniassa yksi hyvä ystävä, joka palveli kanssani samassa konekivääriryhmässä. Vain hänen kanssaan saatoin iltaisin lähteä juttelemaan kahden kesken. ”Oletko tajunnut, mitä me saamme täällä aikaan? Tämänkö takia meidät lähetettiin tänne? Ketä me oikein olemme puolustamassa?”

Hänen nimensä oli Aleksei. Groznyissa hän näki kotitalonsa, jossa hänen perheensä oli asunut aina vuoteen 1992 asti. Tai oikeastaan kotitalon rauniot. Aleksein kanssa oli helppo löytää yhteinen sävel. Perheeni on kotoisin Transnistrian Dubošarista, joten olin ehtinyt jo ennen Tšetšenian sotaa kokemaan, mitä epämääräisen sotatila käytännössä tarkoittaa.

Vanha sotilasviisaus kuuluu, että ymmärtääkseen vihollista on asetuttava tämän nahkoihin. Ymmärsimme kauhuksemme, että jos olisimme toisella puolella rintamalinjaa, saattaisimme hyvinkin istua sikäläisen konekivääriryhmän riveissä Baitarkin liepeillä kasvavassa kauniissa metsässä ”tekemässä mitä pitää”.

Sitä paitsi Kaukasiassa asiat nähdään niin eri tavalla kuin meillä Venäjällä. Meidän on mahdoton ymmärtää sikäläistä väkivaltaa hillitsevää sosiaalista instituutiota, verikostoa, emme kidutuksen uhallakaan.

Koti

Meitä huijattiin. Joku tienasi miljoonia meidän kustannuksellamme. Ja me tiesimme siitä koko ajan. Entä sitten? Oikeuteenko pitäisi mennä? Sama kuin löisi päätään seinään. Meille ei maksettu ansaitsemiamme taistelulisiä. Joukkokanteeseen osallistui monta miestä, jotka ehtivät kaatua jo kauan ennen oikeuden päätöstä. Itse kieltäydyin palaamasta kolmannelle komennukselle Tšetšeniaan. Vaimo oli silloin jo raskaana eikä ollut edes meidän ryhmämme vuoro lähteä, olimmehan juuri palanneet kotiin. Komentajan mukaan moni miehistämme tuli isäksi komennuksensa aikana, toisilla lapset aloittivat koulutiensä isän ollessa Tšetšeniassa, joten miksi muka minä en olisi voinut lähteä?

Onko sellainen suhtautuminen normaalia? Lopputilin saaminen kesti puolitoista kuukautta. Komentaja repi eroilmoitukseni viisi eri kertaa palasiksi hirveän kirosanaryöpyn säestämänä. Sekä minun että Andrjuhan ilmoitukset. Andrjuha ei kestänyt painostusta ja suostui lähtemään komennukselle Groznyiin. Siellä ryhmäämme kuljettanut kuorma-auto sai osuman: kaksi sai heti surmansa, kolme haavoittui vakavasti. Andrjuha oli haavoittuneiden joukossa ja jäi henkiin. Mutta vammautui vakavasti.

Tuttu lääkäri sai nahkoihinsa yli 30 sirpaletta. Mihailitsh sai surmansa. Aloitimme hänen kanssaan samaan aikaan OMON-joukoissa, minä siirryin sinne järjestys- ja hän rikosmiliisistä. Volodja Leuhinin rinnassa kärysi siihen osunut singontynkä. Volodja oli aikaisemmin OMON-joukoissa, mutta ehti jo irtisanoutua ennen sotaa. Kotiasiat menivät kuitenkin jostain syystä sekaisin ja vaimo lähti vieden lapsen mukanaan. Volodja palasi takaisin ruotuun. Hän oli ensimmäisellä Tšetšenian komennuksellaan.

Volodja sai heti surmansa. Mihalitsh oli saanut kuolettavat vammat, mutta oli vielä hengissä. Kuski, Petruha, oli räjähdyksen voimasta lentänyt puoliksi ulos autosta ja roikkui pää alaspäin auton ulkopuollella, jalat olivat jääneet kiinni polkimiin. Mihalitsh veti viimeisillä voimillaan Petruhan takaisin paikalleen, Petruha putosi polkimien päälle ja sai pelastettua auton toisen kranaattitulituksen alta. Mihalitsh eli vielä pari minuuttia. Ruumishuoneella joku sika vei häneltä lempisaappaat jalasta.

Mutta kun yritimme ennen tätä kohtalokasta komennusta erota OMON-joukoista, komentaja uhkasi Andrjuhaa irtisanoutumisilmoituksiamme repiessään: ”Kuule mulkvisti, minä kirjoitan raporttiini, että olet syyllistynyt yhteistyöhön vihollisen kanssa…”

Niin me puolustimme maatamme. Ja kun taistelulisistä käymäni kahdeksanvuotisen oikeustaistelun aikana yritin jälleen kerran jättää kannettani oikeuden sihteerille, hän jälleen kerran löysi siitä jonkin muotovirheen ja kysyi pilkallisesti: ”Miksi te täällä ramppaatte? Rahanko takia? Ettekö tiedä, että raha on pahasta?”

Niinpä. Ystäväni äiti ansaitsi talonmiehenä niihin aikoihin enemmän kuin minä komennuksellani OMON-joukoissa.

Suomessa

Matkustin kesällä Suomeen tapaamaan Gatajevin perhettä, joita minua oli pyydetty haastattelemaan. Malik ja Hadizhat Gatajev ottivat sodan aikana luokseen asumaan katulapsia ja hoitivat heitä kuin omiaan. Heidän tarinansa on pitkä ja karmaiseva. Nykyään he ovat Suomessa turvapaikanhakijoina. Kun olin Suomessa, minua pyydettiin käymään tutustumassa pakolaiskeskukseen, jossa asuu myös tšetšeenejä.

En tiennyt vielä silloin, että osa keskuksessa asuvista tšetšeeneistä oli sotinut Venäjän joukkoja vastaan. Asia selvisi minulle vasta hieman myöhemmin. Menin tapaamaan heitä – toimittajana? Tai no, mitä sitä turhia valehtelemaan, halusin vain puhua heidän kanssaan. Ehkä meillä olisi vielä mahdollisuus sopuun…

Keskustelu:

”Vartioin sotavankeja.”

”Venäläisiäkö?”

”Niin. Olin leirin vanhin. Vankeja oli siihen aikaan paljon. Suurin osa tietenkin varusmiehiä, nuoria poikia. Niitä tuotiin leiriin kaikkialta. Sopimussotilaitten kanssa me ei tietystikään kauaa kursailtu, mutta varusmiehet saivat jäädä, annettiin niille ruokaa. Pojat lähettivät äideilleen kirjeitä. Äidit tulivat leiriin, asuivat siellä poikiensa kanssa. Lunastivat omansa vapaaksi ja veivät mukanaan. Jos rahaa ei ollut, päästimme ilmaiseksi. Vangit olivat aivan lapsia vielä, halusivat kotiin äidin luokse.”

Keskustelu:

”Me oltiin metsässä väijyssä, kun ohitsemme ajoi venäläissaattue. Yksi niiden rynnäkköpanssareista pysähtyi jostain syystä ja miehet jäivät hetkeksi pyörimään sen ympärille. Sitten saattue ohitti rikkoutuneen panssarin ja jatkoi matkaa.”

(toim. huom.: Sellaista sattuu, itsekin muistan kuinka rikki mennyt miehistönkuljetusvaunu jätettiin vänrikki Andrjuhan ja kolmen muun miehen korjattavaksi muiden jatkaessa matkaa. Kolmen päivän kuluttua Andrjuha asteli leiriimme yltä päältä liassa ja pyysi, että jos tarkka-ampujamme sattuisi saamaan tähtäimeensä kylän liepeillä juoksentelevan punaruskean koiran, ampuisi sen. Kysyimme, varasteliko koira ruokaa vai mikä siinä oli vikana. Andrjuha vastasi, ettei vaunu lähtenyt millään käyntiin, joukko-osasto oli jo kaukana eikä miehillä ollut enää kuin pari säilykepurkkia jäljellä. Heille piti saada jotain syötävää.)

”Meikäläiset menivät katsomaan, mitä oli tapahtunut. Panssarin luukku oli kiinni. Kiipesimme panssarin päälle ja koputimme luukkuun. Luukku aukesi ja aukosta pisti esiin kalju pää, aivan pieni sellainen, ei paljon nyrkkiäni suurempi. Tähtäsin kohti.

Poika kutsui minua kunnioittavasti isäksi ja pyysi olemaan ampumatta. Kysyin, oliko toinen mennyt sekaisin, itsekin olin päässyt armeijasta vasta neljä vuotta aikaisemmin, mikä ihmeen isä minä hänelle olin. Kysyin miehistön määrää. Hän vastasi, että heitä oli kolme ja kun pyysin aseita, hän ojensi minulle kolme rynnäkkökivääriä. Kysyin, miksi he olivat jääneet jälkeen. Poika vastasi, että eivät olleet halunneet sotia ja olivat itse katkaisseet jäähdytysletkun. Moottori oli ylikuumentunut ja leikannut kiinni. Poika kysyi, missä olimme. Kun kerroin, että olimme Tšetšeniassa, poika oli aivan ihmeissään: heille oli väitetty, että olivat vielä Stavropolin alueella.

Vein pojat kotiini, panin auttamaan talon töissä. Annoin pojille vaatteita. Muut käskivät minua luovuttamaan heidät vankileirille, sanoivat, että joutuisin vaikeuksiin pitäessäni venäläiset luonani. Mutta sitten tuttu venäläisvänrikki tuli taas kerran tuomaan meille aselastia (toim. huom.: myymään). Joskus me kerrottiin sille etukäteen, milloin hyökkäys oli odotettavissa, että osaisi mennä turvaan ajoissa. Käskin sotilaat purkamaan lastia. Pojat kiipesivät lavalle ja ryntäsivät sieltä nuolena takasin. Kysyin, mikä heille tuli, ja pojat kertoivat, että lavalla oli ruumisarkku. He olivat aivan kauhuissaan näkemästään. Vänrikki kertoi olevansa kuljettamassa kaatunutta majuria Stavropoliin. Pyysin häntä viemään pojat pois Tšetšeniasta, eivät ne olisi yksin onnistuneet eivätkä omat joukot olisi päästäneet lähtemään. Pyysin vänrikkiä salakuljettamaan pojat rajan yli ja päästämään vapaaksi, menkööt kotiinsa. Sanoin, että ottaisi heidät saattamaan arkkua. Annoin sotilaille asepuvut takaisin ja lähetin matkaan. Vänrikki otti heidät mukaansa ja vei pois Tšetšeniasta.”

Kertomus:

”Minä en sotinut, olin jo liian vanha siihen. Palasin takaisin kotitaloa katsomaan. Avasin kellarinluukun ja sieltä pisti esiin kaksi rynnäkkökiväärin piippua. Ja kaksi pelästynyttä silmäparia. Venäläissotilaita. Olivat lähteneet karkumatkalle ja nälkäisinä murtautuneet kellariin, jossa oli joitain säilykkeitä vielä jäljellä. Pyysivät, etten luovuttaisi heitä takaisin joukko-osastoon. Käskin pojat ulos kellarista, piilotin aseet ja annoin toiset vaatteet. He jäivät luokseni asumaan, tekivät taloustöitä. Kirjoitin heidän vanhemmilleen. Äidit tulivat käymään, pojat olivat saaneet lihaa luitten päälle, naamataulutkin olivat pyöreitä kuin mitkä! Heidän äitinsä pyysivät minua kuitenkin pitämään poikia vielä vähän aikaa. Sanoivat, että pojat joutuisivat sotilaskarkuruudesta vankilaan, jos lähtisivät kotiin. Pyysivät saada hieman lisäaikaa, jotta saisivat asiat järjestykseen, mietittyä, miten saisivat pojat kotiin ja lähetettyä jonnekin ja hommattua paperit kuntoon. Etteivät jäisi miliisin tai sotilaiden kynsiin. Oli pakko pitää pojat, kun kerran pyysivät.

Ja niin minä sitten elin poikien kanssa, Minulle sanottiin, ettei poikia kannata pitää, tulisi vain vaikeuksia kaikille, jos jäisin kiinni. Käskivät viedä vankileirille, mutta en suostunut siihen. Lähetin pojat matkaan vasta, kun heidän äitinsä tulivat hakemaan. Sitä en tiedä, mitä heille sen jälkeen tapahtui…”

Keskustelu:

”Meille ei annettu mahdollisuutta tehdä yhtään mitään. Oli aivan liian vähän aikaa saada muutoksia aikaan. Silloin kun Lebedev ja Mashadov solmivat välirauhan, olo oli euforinen. Meillähän ei ollut yhtään mitään, ei teollisuutta, ei toimivaa talouselämää. Ei yhtään mitään. Kaikki piti aloittaa alusta. Joku sanoi joskus, että itsepä aloititte sodan ja soditte vaikka kuinka kauan. Mutta onkin hyvä kysymys, millä me oikein sodimme? Tasavallassa, jossa ei valmistettu vuosina 92-93 yhtikäs mitään? Mistä aseet oikein tulivat? Emme ehtineet saada aikaan toimivaa yhteiskuntaa ennen kuin toinen sota syttyi.”

”Näin videon, jossa venäläissotilaidet kauloja katkaistiin. Miksi? Ketkä oikein kuvasivat videon ja miksi?”

”Yritämme löytää videon tekijöitä, he olivat joitain sekopäitä. Kyllä ne vielä löydetään. Sellaisten tyyppien takia emme saaneet aikanaan rakennettua toimivaa yhteiskuntaa. Onkin sitten jo aivan toinen juttu, miksi sotilaat teloitettiin kameran edessä ja miksi video levitettiin koko Venäjän nähtäväksi. Kuka sellaisesta hyötyy? Sama asia kuin vuoden -99 kerrostaloräjäytykset Moskovassa. Tšetšeenitkö muka sitä halusivat? Eikö meillä muka ollut tarpeeksi ongelmia omasta takaa? Eikö meillä muka ollut muutakaan tekemistä? Mitä räjäytyksillä haluttiin saada aikaan? Sitäkö, mitä niistä sitten seurasi? (suom. huom.: toinen Tšetšenian sota.) Tšetšeniako siitä muka hyötyi?”

Miksi

En tiennyt etukäteen tapaamisesta. Se oli täysin sattumaa. Mutta olin kyllä toivonut, että tapaaminen entisen vihollisen kanssa joskus vielä onnistuisi.

Kaikki me ajattelemme kaikessa hiljaisuudessa sitä. Ajatuksenpoikanen vain yllättäen hiipii mieleen. Teoriassahan sielläkin asuu vain ihmisiä. Heilläkin on vanhemmat, perhe ja lapsia. Eiväthän he mitään avaruusolioita tai hirviöitä ole. Eikä siitä ole pitkäkään aika, kun asuimme vielä kaikessa rauhassa samassa maassa. Isäni oli ammattisotilas. Kahdeksankymmentäluvulla hän kävi usein komennuksella Groznyissa. Minulla on vielä jossain tallessa kirjekuoriakin, joissa on paikallisen lentokerhon leima, Tšetšenian neuvostotasavalta, Groznyi.

Kuka olisi silloin voinut aavistaa, mitä tapahtuisi? Groznyi oli aivan tavallinen neuvostokaupunki täynnä taloja, valtakatuja, muistomerkkejä, kouluja, lastentarhoja, kukkaistutuksia, rappukäytäviä, parkkipaikkoja, bussipysäkkejä. Aivan kuin muuallakin maassa. Mutta mitä ihmettä oikein sille on tapahtunut vuoden -94 jälkeen? Miksi?

Kuinka pitkään pitää vielä tyydyttää joidenkin kunnian- ja rahanhimoa, ennen kuin ymmärretään, ettei mikään, ei perustuslaillisen järjestyksen palauttaminen, terrorisminvastainen operaatio, puhdistus, erikoisoperaatio, raketti-isku, liikekannallepano, tykkituli, ilmahyökkäys tai mikään muukaan sotatoimi ole palavan kotitalonsa raunioilla kyyhöttävän lapsen kyynelten arvoista? Lapsen, jonka sairas äiti ei päässyt pakenemaan ajoissa palavasta talosta ja jonka isä oli kadonnut jo paljon aikaisemmin eikä kukaan osaa kertoa, minne. Pystyttekö selittämään tälle lapselle, mitä alueellisen yhtenäisyyden säilyttäminen tarkoittaa?

Mutta mitä meidän pitäisi tehdä? Miesten, jotka lähetettiin ”pelastamaan Venäjän, Tšetšenian, Kaukasian ja koko maailman kansainväliseltä terrorismilta”? Entä mitä minun olisi pitänyt sanoa näille ihmisille, joita kohtalo on murjonut vielä karummin kuin minua? Vaikkei omakaan elämäni ole mitään herkkua ollut? Miten meidän pitäisi suhtautua toisiimme? Te tapoitte meitä ja me teitä?

Mieleeni muistui vanha amerikkalainen elokuva, jota katselin yhtenä yönä Kulttuurikanavalta. Siitä on jo aikaa, ennen Tšetšenian sotaa. Jo ennen ”minun sotaani”.

Amerikkalainen joukko-osasto kävi taistelua japanilaisia vastaan tosien maailmansodan aikana. Iltaa kohden kummallakin puolella oli hengissä vain yksi sotilas. Kumpikaan ei ollut nukkunut päiväkausiin. Kokonaisen vuorokauden he miettivät, miten saisivat toisen kuoliaaksi. Miinoittivat kaatuneita, asettivat ansoja, jallittivat toisiaan. Kumpikaan ei suostunut antamaan periksi, vaan yritti kaikkensa.

Loppujen lopuksi miehet siirtyivät metsästä jollekin niitylle. Ammukset olivat lopussa. Vain pistimet olivat jäljellä. Siinä samassa paikalle ilmestyi amerikkalainen sotilaspartio. Japanilainen ymmärsi lopun olevan lähellä ja istahti tekemään harakiria, työnsi pistimen mahaansa. Partio syöksähti paikalle tehdäkseen japanilaisesta lopun. Mutta amerikkalaissotilas, itsekin puolikuollut, anoi muita auttamaan vastustajaansa. Jostain kumman syystä.

Vuodet kuluivat ja entiset viholliset tapasivat toisensa jossain kansainvälisessä tapaamisessa. Kummallakin oli perhe mukanaan. Miehet seisoivat nenät vastakkain ja katselivat toisiaan. Ja lapsiaan. Kaikki olisi voinut mennä toisinkin, jolloin ketään heistä ei olisi olemassa. Heidän lapsenlapsensa, jotka olivat vielä pieniä, alkoivat heti leikkiä yhdessä, mutta miehet vain seisoivat paikallaan ja katselivat leikkiviä lapsia.

Jospa vain…

Ja niin

Miten minun olisi pitänyt suhtautua entisiin tšetšeenitaistelijoihin? Heidäthän on armahdettu. Sota on loppunut. Mutta poliittinen järjestelmä, ainakin Tšetšeniassa, on johtanut siihen, että ihmiset joutuvat pakenemaat kotimaastaan, jonka puolesta ovat taistelleet. Pysyäkseen hengissä.

Entä mitä minun olisi pitänyt tehdä? Kun nyt kerran tapasimme? Ilmaista äänekkään tuohtumukseni Tšetšenian sodan vuoksi? Kenelle? Heillekö? Vai meidän johtajiltamme, jotka sen aloittivat? Ja sitten kaikki alkoi sujua omalla painollaan. Mitä meidän olisi pitänyt tehdä? Jatkaa sotimista? Täyttää paksumahaisten kenraalien ja poliitikkojen taskuja entiseen malliin? Jotta he voisivat ostaa vielä yhden loistohuvilan ulkomailta? Hyviä päämääriä, isänmaallisia.

Me keskustelimme. Kävi ilmi, että voimme tosiaankin puhua toisillemme. Ehkä siksi, ettemme olleet Venäjällä? Ampukoot fasistisia mielipiteitä esittävä entinen luokkatoverini kuulan kalloonsa kaikessa rauhassa näiden rivien vuoksi. Hän ei ole käynyt armeijaa, eikä ollut isänsäkään. Sen sijaan aina kun Kaukasiassa tapahtuu jotain, hän kysyy minulta (mielipiteeni tuntien): ”No, mitä ne teikäläiset siellä taas ovat saaneet aikaan? Minähän olen sanonut, ettei niiden kanssa voi sopia mitään! Tsaari jo yritti aivan turhaan takoa niiden päihin järkeä vaikka kuinka kauan. Koko Tšetšenia pitäisi polttaa napalmilla poroksi, asukkaine kaikkineen.”

Andrei, välitin sanasi tšetšeeneille. Mikä saa sinut sanomaan jotain tuollaista? Pelkoko? Televisiolähetykset? Etkö haluaisi matkustaa itse tapaamaan tšetšeenejä ja sanoa sen heille kasvotusten? Juttele heidän kanssaan, ehkä pääsette yhteisymmärykseen. Et kai sinä tsaaria huonompi ole? Löytyykö sitä napalmia?

Minua on ehditty jo syyttää vaikka mistä. Käskystä. Sen jälkeen kun erosin OMON-joukoista ja aloin kirjoittaa paikalliseen Novaja Gazetaan. Kirjoitin siitä, ettei sotilaille makseta taistelulisiä. Että meitä huijataan jatkuvasti, meihin suhtaudutaan kuin karjaan. Että meidän kustannuksellamme joku ansaitsee miljoonia. Kirjoitin asioita, joita kuka tahansa OMON-mies voisi kertoa muutaman ryypyn jälkeen kapakassa. Mutta suhtautuminen minuun kauniisti sanoen muuttui. Sain kuulla jälkikäteen, että entisiä työkavereitani oli kielletty pitämästä minuun yhteyttä. Ansaitsin kuulemma heidän hädällään miljoonia. Vaikka raha ei riittänyt edes perheen elättämiseen erottuani OMON-joukoista. Olin töissä ruokakaupassa, milloin myyjänä, milloin varastomiehenä. Kirjoituspalkkiot riittivät vain muutamaan makkarapakettiin.

Kerran kun tapasin kadulla entisen taistelutoverini, ystävän, kuten olin aina häntä pitänyt, jonka kanssa olimme yhdessä nähneet sodassa nälkää, ryypänneet, suojautuneet kranaattitulelta, tehneet puhdistusoperaatioita ja olleet väijyssä… Ojensin hänelle käteni. Hän veti omansa pois.

”Hei Andrjuh!!!!”

”Diman, en edes tiedä, miten suhtautua suhun, susta puhutaan kaikenlaista…”

”Andrjuh, mehän ollaan oltu yhdessä…”

”Tiedän, mutta kirjoitat kuulemma…”

”Kirjoitan.”

Epilogi

Katselimme tšetšeenitaistelijoiden kanssa toisiamme. Kukaan ei pyydellyt anteeksi. Olimme kaikki omasta mielestämme oikeassa. Meidän sotilaitamme kaatui. Heidän sotilaitaan kaatui. Miksi meidän muka pitäisi tappaa toisemme?

Seisomme tupakalla Suomenlahden rantamaisemissa. Tuolla jossain on Pietari. Tsaarin Venäjän pääkaupunki.

Polttelemme. Juttelemme taisteluista, joihin olimme kaikki osallistuneet.

Juttelen heidän kanssaan aivan tavallisesti. Mielessäni myllertää tunteiden sekamelska. Olenko minä nyt petturi? Mutta eiväthän he ole tehneet minulle yhtään mitään. Mutta miksi minun on helpompi jutella heidän kanssaan kuin joillekin entisille taistelutovereille? Meillähän ei pitäisi olla mitään erityistä syytä pitää toisistamme. Tai ehkä syyksi riittää, että olemme tässä ja nyt yhdessä tupakalla.

Juna

He lähtivät saattamaan minua junalle. Sitä ennen minulle järjestettiin jonkinlaiset läksiäiset. Miehet olivat ulkona. Naiset huusivat ikkunasta, että tulisin käymään sisällä: ”Dima, sanoit, että tietokoneellasi on sodassa ottamiasi kuvia. Voisitko näyttää niitä? Nehän ovat Tšetšeniasta, haluaisimme nähdä sieltä kuvia.”

Näytän heille kuvia Tšetšeniasta. Joku lapsista lähestyy meitä, naiset peittävät tietokoneen ruudun käsillään ja hätistävät lapsen toiseen huoneeseen. He eivät halua lasten näkevän minua sellaisena. Sotilaspuvussa ase kourassa. Venäläissotilasta Tšetšeniassa. Lapset eivät vielä ymmärrä niin paljoa. Eräs naisista sanoo: ”Dima, näytät näissä kuvissa yli nelikymppiseltä. Sota vanhentaa, kuten itsekin näet.”

Kun olin sodassa, olin 23-vuotias.

Seisomme junalaiturilla. Hussein pyytää: ”Dima, kun pääset kotiin, voisitko sanoa niille siellä, että lopettaisivat sodan? Sotimisen pitäisi jo loppua, kaikki ovat saaneet siitä jo tarpeeksi. Ihmisiä on kuollut vaikka kuinka paljon. Voisitko kertoa sen niille?”

Hänen kaverinsa sanoo: ”Miksi sinä tuollaista puhut? Eihän Dima mikään kansanedustaja ole. Kenelle hän siellä tuollaista sanoo?” Hussein vastasi: ”No eikös Dima ole Venäjälle menossa? Sanokoot siellä…”

No, nyt olen kotona ja kerron heidän terveisensä.

Kirjoittaja on toimittaja ja toisen Tšetšenian sodan veteraani. Hän vieraili Suomessa heinäkuussa. Juttukeikan oli tarkoitus käsitellä Hadizhat ja Malik Gatajevin tapausta, mutta Florin päätti kerätä talteen myös helsinkiläisessä vastaanottokeskuksessa tapaamiensa pohjoiskaukasialaisten turvapaikanhakijoiden tarinoita.

Lue myös Oksana Tšelyševan kirjoitus Näin Dmitri Florinista tuli petturi.

Suomennos: Anu Lönnqvist.