Keskiviikkona 9. maaliskuuta tapahtui ensimmäinen maanjäristys. Toimistorakennus huojui, mutta kukaan muu ei reagoinut kuin minä ja ranskalainen työharjoittelukaverini Emilie. Me emme olleet ennen olleet maanjäristyksessä.

Illalla japanintunnilla päivittelimme kaikki, että onpa outoa ja oli pelottavaa ja miten paikalliset eivät reagoineet asiaan mitenkään. Torstai sujui rauhallisesti. Perjantaina puoli kolmelta katastrofi alkoi.

Töissä oli puolen tunnin päästä alkamassa tapaaminen, mutta voimakas maanjäristys ravisteli työntekijät pihalle. Juoksin portaat kymmenennestä kerroksesta samalla kun katosta tippui palasia ja seiniin nousi railoja. Vielä koskaan elämässäni en ole pelännyt niin paljon.

Huojuva ja säröilevä 14-kerroksinen talo ei houkutellut jäämään sisälle. Pihalla toimiston väki kyseli toisiltaan, ovatko kaikki ok. Jätin sisälle kännykkäni, takkini ja kassini. Samassa huoneessa istuva Makiko oli jättänyt kenkänsä. Kun tilanne rauhoittui, haimme tavarat sisältä. Lähdin Emilien kanssa kävelemään metroasemalle, mutta huomasimme, että jonot olivat pitkät ja päättelimme, että metrot eivät kulje.

Kävelymatkaa kertyisi Shibuyasta Shinokubohon, mutta olin jo muutenkin suunnitellut käveleväni matkan joskus. Korkokengät eivät ole parhaat mahdolliset jalkineet kahden tunnin kävelylle, huomasin, mutta samoin kuin kylmyyttä ja mustelmia kehossa jalkojen rakkoja ei oikeastaan tuntenut.

Kadut olivat täynnä muita kävelijöitä. Bussit eivät kulkeneet, pysäkeille kertyi jonoja. Korttelipoliisit olivat täydessä vahvuudessa kadulla, kartat kädessä, valmiina auttamaan eksyneitä.

Koska kännykkäverkko ruuhkautui saman tien, jonot kolikkopuhelimiin kauppojen edustoilla kasvoivat koko ajan. Suurin osa Shibuyan ja Harajukun alueen kaupoista oli auki, mitään valtavia vahinkoja ei näkynyt. Muutama mainoslehdyköiden jakaja jatkoi työtään niin kuin mitään onnettomuutta ei olisi ollutkaan. Se tuntui kummalliselta.

Kotona, kaksikerroksisen, paksurakenteisen talon alakerrassa ei juuri näkynyt vahinkoja. Jälkijäristykset jatkuivat. Poikaystäväni käveli Ginzasta kotiin ja oli perillä muutamaa tuntia myöhemmin. Kumpikin oli saanut toiselta yhden tekstiviestin läpi, vaikka molemmat olivat yrittäneet soittaa ja lähettää useita. Sain lähetettyä muutaman tekstiviestin Suomeen.

Asunnolla toimii netti ja päivitän Facebookia ja vastailen huolestuneisiin kyselyihin sähköpostitse. Meillä on kaikki hyvin.

Puolen yön aikaan nälkä iski, kun muistin, etten ollut syönyt kuin lounaan. Lähdimme kävelemään pitkin Shinokuboa. Kaikki autot jonottivat yhteen suuntaan: pois kaupungista.

Osa liikkeistä oli suljettuina ja perjantai-ilta oli vailla normaalia hulinaa. Baarista asteli kuitenkin salarymaneja iloisessa hiprakassa. Shinokubon metroaseman viereinen hampurilaispaikka oli täynnä ihmisiä, suurin osa odottamassa, että junat taas kulkisivat. Osalla sisääntulijoilla oli päässään vahvistettu huppu tai muu kypärä.

Illalla annoin haastattelun kokemuksistani Ilta-Sanomille ja kirjoitin blogitekstin Fifiin. STT:ltä lähetettiin sähköpostia, mutta olin niin väsynyt, etten saanut enää otettua sinne yhteyttä. Tuntui, ettei enää ollut mitään sanottavaa.

En saanut yöllä juuri nukuttua. Säpsähdin jokaista jälkijäristystä. Seurasin netistä uutisointia suomen- ja englanninkielisiltä sivustoilta, koska kielitaito ei riitä japanilaisten viranomaisten tiedotteiden tai kuulutusten seuraamiseen. Pahin onnettomuus oli tapahtunut Pohjois-Japanissa, jossa oli tuhansia ihmisiä kateissa. Alkoi näkyä huolestuneita uutisia pahimman tuhoalueen lähellä sijaitsevista ydinvoimaloista.

Lauantaiaamuna päätimme kävellä lähialueilla. Soitin STT:lle ja juttelimme tilanteesta. Tokiossa kaikki oli hyvin, vähän autiota, mutta puistoissa oli ihmisiä lenkillä, pelailemassa, syömässä eväitä ja puhaltelemassa saippuakuplia.

Mikään ei tuntunut erikoiselta, paitsi että jälkijäristykset jatkuivat koko ajan. Kaasu oli katkaistu, mikä tarkoitti, ettei kaasukäyttöinen boilerimme toiminut. Pesuveden olin lämmittänyt mikrossa.

Kun kävelimme kotiin päin, sain tekstiviestin suomalaiselta työkaverilta, että Fugushiman ydinvoimalassa on ilmeiseti tapahtunut räjähdys. Heti kotiin, viesti kuului. Kesti hetken ennen kuin tajusin, ettei työkaveri tietenkään voinut tietää, että olemme lenkillä ulkona vaan hän tarkoitti, että meidän pitäisi lähteä Suomeen. Kun pääsimme asunnolle, soitin kotiin vanhemmilleni ja kerroin, että kaikki on hyvin.

Jos Japanin viranomaiset eivät tilanteen kulusta osaa englanniksi kertoakaan, jotkut yritykset ovat ymmärtäneet katastrofin tason. Espanjalainen internetyhteyksiä tarjoava Fon tarjoaa langattoman verkon ilmaiseksi koko Japanissa ”kunnes katastrofista on selvitty”. Sonera tarjosi ainakin maanantaihin saakka suomalaisille puhelut kotimaahan ilmaiseksi. Tieto kulkee siis.

Heti puhelun jälkeen päätimme lähteä länteen Osakan kaupunkiin, joka olisi kaukana pohjoisesta. Pakkasin viidessä minuutissa kaiken oleellisen, heitin rinkan selkään ja lähdin. Saimme taksin heti kotikatumme päästä. Taksimatka luotijuna-asemalle kesti parikymmentä minuuttia. Mietin, joko junat olisivat täynnä.

Asema oli tyhjä. Saimme liput puolityhjään shinkanseniin, joka lähtisi kymmenen minuutin kuluttua.

Neljässä tunnissa olimme 550 kilometriä kauempana, majoittuneena mukavaan hostelliin, kaupungissa, jossa ei ollut tuntunut ensimmäistäkään järistystä. Ymmärsin, etten ole kriisialuetoimittaja: ajatus matkasta pohjoisosiin tuntui hyvin vieraalta – halusin turvaan. Osakasta oli matkaa ydinvoimaloille kolme kertaa enemmän kuin Tokiosta. Uskalsin nukahtaa.

Sunnuntai Osakassa näytti siltä, kuin mitään katastrofia maassa ei olisi tapahtunutkaan. Ostoskadut olivat täynnä ihmisiä, eri äänentoistolaitteet kilpailivat mainostunnuksillaan ohikulkijoiden huomiosta ja värivalot vilkkuivat.

Aamun uutisissa oli ollut tieto, että sähköä pitää säästää. Keksin äkkiä satoja kohteita, joissa sitä voisi tehdä: mainostaulujen valot sammuksiin, jokaikinen mainosmusiikki hiljaiseksi. Vessojen ei tarvitse sähköisesti pestä pyllyäni eikä pitää kohisevaa ääntä, jotta voin pisutella rauhassa. Kauppakeskukset voisivat olla kiinni. Japani tunnetaan kuluttamisesta, kertakäyttöisyydestä ja elektroniikasta – nyt se kaikki alkoi ärsyttää.

Ilmoitin työharjoittelupaikkaani, etten ole enää Tokiossa. Harjoittelukoordinaattori vastasi, että se on täysin ymmärrettävää ja että olisi parasta, että olisinkin pois Tokiosta, kunnes uutiset muuttuisivat paremmiksi. Tänä aamuna sain Emilien kiinni. Hänellä on illalla lento poikaystävänsä luokse Australiaan eikä hän aio tulla takaisin työharjoitteluun Tokioon.

Tänään maanantaina paikallista aikaa noin kello 11 tulee tieto, että uusi, 6,2 magnitudin maanjäristys on ravistellut Tokiota. Suurlähetystöstä kerrotaan, että vesijohtovesi on ruskeaa ja että juna-asemat ovat tukossa. Tsumanivaara on olemassa. Tilanne on kaiken kaikkiaan epävakaa.

Lataamme hotellilla vuoronperään kännykkää ja tietokonetta ja mietimme mitä pitäisi tehdä. Täällä olo tuntuu turvalliselta, mutta voiko Tokioon palata seuraavien viikkojen aikana tai koskaan? Niin paljon on auki, ettei voi kuin seurata uutisia ja koittaa toimia parhaan tiedon mukaan, yrittää välttää paniikkia ja ruuhkia.

Vielä on sähköä ja tilannetta voi seurata netistä.

Kirjoittaja on Fifin päätoimittaja, joka on työstään vapaalla työskennelläkseen kolme kuukautta tokiolaisessa YK-yliopiston instituutissa.

Suomen Japanin-suurlähetystö

Japanin yleisradio

Yokosonews, lifestyle-sivusto, joka päivittää tilanteesta englanniksi.