Amerikkalainen perheinstituutio on samaan aikaan vahva ja heikko.

Uudisraivaajahenkinen yhdessä yrittäminen toki antaa vahvemman perustan vaikkapa henkilökohtaiselle kukoistukselle kuin ilmapiiri, jossa eri ikäiset perheenjäsenet pyrkivät huitomaan omiin suuntiinsa tai alistamaan toisiaan.

Haavoittuvaksi tämä ideaali muuttuu, jos yhdessä yrittämisen päämäärä hämärtyy.

Sisäisten uhkien edessä ulkoisia haasteita varten pönkitetty varustus toimii suojan sijaan vankilana. Ulkokultainen perhe ei pelasta ihmistä tilanteessa, jossa suurin haaste on kokemus elämän merkityksettömyydestä ja onttoudesta.

Jodie Fosterin ohjaus Majava on yksi meikäläisen kesätarjonnan kiinnostavimmista elokuvista. Se kertoo ylemmän keskiluokkaisen amerikkalaisen perheen turvallisuuden ja pärjäämisen tunteen murenemisesta. Perhettä eivät koettele ulkoiset uhat, vaan Mel Gibsonin esittämän perheenisän masennus.

Perheen natistessa liitoksistaan itsetuhon tielle horjuva miesparka keksii terapoida itseään sivupersoonan avulla. Tämä itsevarma ja luova persoona ilmaisee itseään isäntänsä liikuttaman majavakäsinuken välityksellä. Konkurssikypsää leikkikalutehdasta johtavasta luuserista tulee Majavansa ansiosta outo mutta karismaattinen pärjääjä. Uuden itseluottamuksensa kautta hän onnistuu voittamaan bisneksen haasteet  ja samalla uudelleen vaimonsa rakkauden.

Mutta ojasta allikkoon: tällä tiellä edessä on uhka oman persoonallisuuden hajoamisesta.

Majava on monessa kohtaa kuin uusiksi kirjoitettu versio Sam Mendesin American Beautystä (1999). Jopa henkilögalleria noudattaa sen perusasetelmaa: on hulluksi tuleva keski-ikäinen perheenisä, itsellisyyttään etsivä perheenäiti ja eri perheissä oireilevat nuoret, joista vielä yksi harrastaa omaa sopimatonta bisnestään hankkiakseen itselleen etäisyyttä oman perheensä tunteiden autiomaasta.

Vertailussa Fosterin leffa kuitenkin häviää jo alkuun siinä, että absurdin ja traagisen suhde ei astetu missään vaiheessa samanlaiseen ylivertaiseen tasapainoon kuin Mendesillä. Palikoita jää koko ajan yli ja pari tärkeää puuttuu kokonaan. Näyttelijätyönkin suhteen pinnistelyn jäljet ovat nähtävissä – etenkin Gibsonin ja Fosterin itsensä kohdalla.

Fosterin suurin ongelma on kuitenkin siinä, että hänen analyysinsä ja samalla draamansa jää puolitiehen.

Majavan pääviesti on kirkas kuin keväinen puro: kuvatun ympäristön tekopyhä elämäntapa perustuu valheelliseen uskomukseen, jonka mukaan kaikki aina kääntyy paremmaksi. Foster osoittaa satuttavasti, ettei uskomus ole totta ja että tuohon valheeseen tarrautuminen tuottaa suurta onnettomuutta. Koska onni ei itsestään käänny, vaikeudet ja ahdistuksen aiheet olisi paras kohdata ja ainakin yrittää hoitaa ennen kuin ne kasvavat hallitsemattomiksi.

Foster on erinomaisen oikeilla jäljilllä, mutta päätyy – kenties  lopullisen tragedian syövereitä tai yleisen yhteiskunnallisen tason käsittelyhaasteita välttääkseen – tarrautumaan juuri sellaiseen ”perhe pitää yhtä” -ideologiaan, jonka falskiuden hän samalla tulee paljastaneeksi.

Foster ei lopulta sittenkään osaa tai uskalla sanoa, että juuri tekopyhä perheideologia ja tunne elämän merkityksettömyydestä saattavat olla monien perustava ongelma. Ja juuri tämänhän nimenomaan American Beauty osoitti niin kirkkaasti.

Elokuva ravistelee sitä pandoran lipasta, jonka sisällä ovat tavallisten ihmisten mielenterveyden horjumiseen liittyvät tabut. Tämä on kunnianhimoista ja luettava Fosterin ansioksi. Tällaisista aineksista leivotun elokuvan tavoitteet ovat varmasti muuallakin kuin kassakoneen kilinässä.

Majavaan pätee vanha totuus: jos riman asettaa kolmeen metriin ja menee sen alta noin metrin, on silti hypännyt korkeammalle kuin suurin osa muista. 

Jodie Foster: Majava. Elokuvateattereissa nyt.

Kolme tähteä.