Teksti Anna-Sofia Joro
Torstaina 16. syyskuuta alkavalla Rakkautta & anarkiaa -festivaalilla voi kauhistella Yhdysvaltojen holtitonta maakaasun porausta ja sotilaiden absurdia arkea Afganistanissa. Tai sitten voi herkistyä vapautensa puolesta taistelevista naisista ja roskankerääjistä, joiden elämään palaa toivo. Anna-Sofia Joro suosittelee neljää elokuvaa festaritarjonnasta.
Shirin Neshat: Women Without Men. Iran, 2009.
”Tiedätkö, kun sinulla ei ole mitään – ei valtaa, ei yhteyksiä – ja sinua kohdellaan aina ala-arvoisena, ei ole helppoa noin vain nousta vaatimaan lisää oikeuksia”, sanoo saudiarabialainen aktivisti Wajeha al-Huwaider lauantaina 11. syyskuuta Helsingin Sanomissa.
Hetken helpotuksen voi saada pakenemalla omaan maailmaan.
Iranin kansainvälisesti tunnetuimpiin visuaalisiin taiteilijoihin kuuluva Shirin Neshat punoo ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan taidokkaan kudoksen. Neljän naisen kohtalot kietoutuvat yhteen vuoden 1953 Teheranissa, jossa brittien ja amerikkalaisten tukema vallankumous kaataa pääministeri Mossadeghin demokraattisesti valitun hallituksen. Shaahi palaa valtaan.
Women without men on esteettisesti upea teos, jossa neljä erilaisten ikeiden alla elävää naista pakenee hurmaavaan piilopaikkaan Iranin maaseudulle. Metaforisessa puutarhassa he saavat toisistaan lohtua, löytävät itsenäisyytensä ja ovat hetken vapaita.
Neshat analysoi henkilöidensä poliittisia ja psykologisia ulottuvuuksia sekä niitä älyllisiä ja uskonnollisia voimia, joita vastaan he taistelevat. Viipyilevä kamera soljuu naisten elämän läpi ja maaginen realismi sekoittuu Teheranin katujen poliittiseen kuohuntaan.
Neshat käsittelee teoksissaan islamia, sukupuolten välisiä suhteita sekä Lähi-idän ja lännen ideologista juopaa. Työt perustuvat taiteilijan omiin kokemuksiin maanpaossa: hän pakeni Iranista ennen vuoden 1979 islamilaista vallankumousta. New Yorkissa asuva Neshat ei ole voinut palata kotimaahansa sitten vuoden 1996.
Elokuva perustuu iranilaisen naiskirjailija Shahrnush Parsipurin samannimiseen romaaniin. Iranin hallitus kielsi kirjan 1990-luvulla, kuvaahan se naisten alistamista vähän liian rohkeasti.
_______________
Sebastian Junger ja Tim Hetherington: Restrepo. Yhdysvallat, 2009.
Restrepo Karangalin laaksossa Afganistanissa on yksi Yhdysvaltain armeijan vaarallisimpia tukikohtia maailmassa.
Nuoret miehet joutuvat siellä keskelle absurdia sotaa, jossa käydään jopa viisi tulitaistelua päivässä näkymättömäksi jäävää vihollista vastaan. Ammuskelun tauoilla kokoustetaan nihkeiden kylänvanhusten kanssa ja yritetään saada heidät tajuamaan, kuinka yhteistyö oikeasti johtaa yltäkylläisempään elämään.
Olosuhteet huomioon ottaen nuoret vaikuttavat yllättävänkin normaaleilta, mutta todistavat samalla kuinka kenestä tahansa voidaan tehdä tappokone.
”Tämä paikka on paskareikä eikä Juan ollut sellainen”, kuvailee yksi sotilaista taistelussa kuolleen lääkintämies Juan S. Restrepon mukaan nimettyä tukikohtaa.
Esikoisohjaajat Sebastian Junger ja Tim Hetherington menivät vuodeksi paikan päälle kuvaamaan sotilaiden todellisuutta. Ja vain sitä, sillä ohjaajat ovat tietoisesti sulkeneet kaiken muun ulkopuolelle.
”Sotilaat eivät voineet kysyä mitä he Restrepossa tekevät, joten mekään emme kysyneet”, Junger kertoo CBS:n haastattelussa. ”Poliittinen keskustelu tapahtuu täysin toisaalla.”
Harva ohjaus on päässyt yhtä lähelle sotilaan arkea kuin Sundance-festivaalilla palkittu Restrepo.
”Avartavin mahdollinen tapa viettää 90 minuuttia liikkuvan kuvan äärellä”, Los Angeles Timesin Steve Zeitchik kirjoittaa.
_______________
Josh Fox: GasLand. Yhdysvallat, 2010.
Pennsylvanialainen Josh Fox sai viime vuonna vastustamattoman tarjouksen. Kaasuyhtiö vuokraisi kovaan hintaan hänen maitaan maakaasun poraamiseen.
Foxin koti sijaitsee “maakaasun Saudi-Arabiassa”, maan suurimman maakaasuesiintymän Marcellus Shale -liuskeen päällä.
Kaasuyhtiö Halliburtonin kehittämän hydraulisen murtamisen avulla Yhdysvalloista tulisi kaasun suurvalta ja kaikista onnellisia.
Fox päättää selvittää, miten maakaasun poraus vaikuttaa ihmisiin ja ympäristöön eri puolilla Yhdysvaltoja.
Löydöt ovat karmeita. Maakaasu on pilannut monien elämän. Kraanavesi on ruskeaa, pahanhajuista mönjää joka leimahtaa liekkeihin, kun sitä härnää tulitikulla.
Eläimiltä lähtee karva ja ihmiset kärsivät päänsäryistä, astmasta ja ties mistä. Ei ihme, sillä vedestä on löydetty 596 eri kemikaalia.
Kaasuyhtiöiden edustajat ovat vaiti, sillä prosessihan on turvallinen ja vesi puhdasta. Tuhoja peitellään eikä kukaan tunnu tekevän mitään.
”Luontoäidiltä meni miljoona vuotta kaiken tämän luomiseen ja ihminen tuhoaa sen parissa tunnissa”, maanviljelijä toteaa kaasupumppujen täyttämässä maisemassa.
Eikö vieläkään tuulivoimaa?
_______________
Vik Muniz: Waste Land. Brasilia/Britannia, 2010.
”Kun minulla ei ollut mitään, halusin kaikkea. Nyt kun minulla on kaikkea, en halua mitään”, kertoo menestyvä brasilialainen nykytaiteilija Vik Muniz.
Muniz auttaa niitä, joilla ei ole mitään: jätteenkerääjiä maailman suurimmalla kaatopaikalla Jardim Gramachossa, Rio de Janeiron slummissa.
Luokkaerojen Brasiliassa sympaattinen Muniz kohtelee kerääjiä vertaisinaan ja ottaa heidät mukaan taiteentekoon. Hän uskoo, että kaikki muuttuu kun ihmiselle esittelee toisia maailmoja ja ajattelutapoja.
Stereotyypit kaatuvat, kun roskankerääjät vertaavat ”faveloita” Macchiavellin yhteiskuntaan ja selittävät, kuinka jätekilosta noin puolet voidaan kierrättää. Nykytaiteesta keskustelu sujuu ongelmitta.
Elitismi taitaakin olla katsojan silmässä, sillä Muniz joutuu torjumaan omien, menestyvien kollegoidensa holhousta. On edesvastuutonta, että osattomien päähän istutetaan ajatuksia paremmasta elämästä. Hehän menevät sekaisin!
Muniz on tietenkin oikeassa. Sen näkee liikuttuneista kerääjistä, jotka vierailevat Rio de Janeiron nykytaiteen museossa ja näkevät omakuvansa. Tai pojasta joka purskahtaa itkuun kun roskasta tehty taide myydään kovaan hintaan lontoolaisessa huutokaupassa.
Dokumentista jää hyvä mieli.
_______________
