Nikolai Gogolin novelli Päällystakki on neronleimaus tarinan muodossa. Vaatimattoman pikkuvirkamiehen vaatimaton ura pomppaa hetkeksi huimaan kehitykseen, kun miekkonen vetää ylleen uuden päällystakin. Ja kun takki varastetaan, kaikki romahtaa.

Ryhmäteatterin uutuusnäytelmä kantaa ylväästi ja ansaitusti tuon novellin nimeä. Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä ovat tuoneet Gogolin tarkkanäköisen yhteisön käyttäytymisanalyysin Suomeen ja ajoittaneet tapahtumat vuosituhannen vaihteen molemmin puolin sijoittuneisiin yhteiskunnan pikku mullistuksiin. On käsittämätöntä, miten tarkasti Gogolin tarina osuu yksilöön, kun sen kehykseksi annetaan aina vain absurdimmaksi käyvä nykyinen todellisuus globalisaatioineen, yrityskauppoineen, äkkirikastumiskikkailuineen ja ennen kaikkea turvattomuuksineen.

Luultavasti näytelmän loppupuolen tekstiä päivitetään tämänhetkisen maailmantalouden tilan vaihteluiden mukaan. Tai sitten käsikirjoitus on osunut kohdalleen paremmin kuin ehkä oli tarkoituskaan.

Aikakaudellemme ominainen jatkuva kiirehtiminen luo koko esitykselle hektisen sykkeen. Kuuden näyttelijän tiimi elää sen läpi. Välillä roolivaihdot sujuvat kirjaimellisesti lentäen ja vaikka muutamin paikoin suorastaan komeroista revittyjen oloiset kliseekarrikatyyrit ovat vähällä lipsahtaa mauttomuuden tai yleisönkosiskelun puolelle, niin ei kuitenkaan pääse tapahtumaan – kiitos sen, että tässä absurdissa ajassa liikkuminen perustelee jokaisen, vähemmän mietitynkin tyypin olemassaolon. Puhumattakaan niistä oikeasti tosista hahmoista, joita illan mittaan tarjotaan niin kansainvälisen konsernijohtajan, pyrkyrin kuin pätkätyöläisenkin hahmoissa.

Tietysti asian voi nähdä myös niin, ettei maailmassa lopulta muunlaisia ihmisiä olekaan kuin jossain määrin normeista vinksahtaneita. Mutta ottipa tyypintekoon minkä näkemyksen tahansa, voidaan esityksen päähenkilöä pitää jotenkin väärään ympäristöön joutuneena hahmona. Niin tai näin, Sanna-Kaisa Palon, Minna Suurosen, Armi Toivasen, Taisto Oksasen ja Tuomas Rinta-Panttilan syke ei sammu hetkeksikään.

Gogolin tunnollinen pikkuvirkamies, tässä tapauksessa pankkivirkailijan kauhtuneeseen loimeen sonnustautunut Akaki Akakijevitsh lienee tyyppinä ikuinen. Hän elää ja toimii missä yhteiskuntamallissa tahansa. Firman omistussuhteet vaihtuvat, yhteiskuntajärjestelmät romahtavat, mutta puhtaaksikirjoittaja istuu työpöytänsä ääressä eikä koskaan tee virheitä.

Sähkökirjoituskoneet vaihtuvat tietokoneisiin, Akaki tekee työnsä. Toimenkuva vaihtuu myyntityöksi ja Akaki selviää mitenkuten siitäkin. Martti Suosalo luo tuon tyypin melkein autistisen oloisena, tarvittaessa lähinnä ilmehtijänä. Kenelläkään ei ole hänestä pahaa, jos kohta ei mitään muutakaan sanottavaa. Eikä hänellä mistään tai kenestäkään.

”Akaki ei ole supliikkimiehiä”, kuuluu muiden toistelema perustelu miekkosen niukanpuoleiseen replikointiin. Mutta armoitettu miimikko ottaakin tilansa muilla tavoin.

Ja sitten, kun pilleripurkeista haettujen työtehokkuuden parantajien sivuvaikutukset ovat tehneet ihmeen ja Akaki voi kuin voikin hankkia tähtitieteellisen hintaisen Armani-takkinsa, hänestä kuoriutuukin varsinainen jarisarasvuo, joka kykenee virallisena mielipideauktoriteettinä antamaan jopa pulujen ruokkimiselle tai päivittäiselle perunankuorinnalle sen arvon, jonka kuka tahansa rahan viemättömissä oleva ihminen tajuaisi muutenkin, vain ympärilleen tai eteensä katsoen. Oikeastaan yksi esityksen suurimmista oivalluksista onkin juuri havainto, ettei lopulta ole väliä, mitä sanotaan, vaan kuka – nimenomaan missä asemassa oleva – sanoo.

Näinhän ei todellisuudessa ole, eihän? Ja eihän se asema ole pukeutumisesta kiinni, eihän? Eihän firman talous voi romahtaa yhdessä yössä? Eihän sijoitusneuvoja valehtele sanoessaan, että Saharasta tulee jotain? Eihän?

Päällystakkia sanotaan komediaksi, vaikka huimalle pyöritykselle aikansa naurettuaan pitääkin ihmetellä, mikä tässä lopulta oikeastaan oli hauskaa. Sekö, että tunnistamme näissä tyypeissä asioita, jollaiset eivät ainakaan omalle kohdalle satu? Vai olisiko niin, että mikä tahansa tutuntuntuinen asia hiukan vinontuntuisesta näkökulmasta esitettynä tuntuu hupaisalta?

Ryhmäteatteri: Päällystakki. Helsinginkadun näyttämö. Esityksiä joulukuuhun asti.