Foucault’n mukaan modernien yhteiskuntien hallinta on luonteeltaan biopoliittista, kansan ja kansalaisten vitaliteettia ja hyvinvointia vaalivaa. Kuten Jani Kaiston ja Miikka Pyykkösen toimittamassa kokoomateoksessa Hallintavalta (Gaudeamus 2010) todetaan, populaation hyvinvoinnin kasvattaminen syrjäytti hallitsijan suvereniteetin vaalimisen hallinnan taidon merkittävimpänä tavoitteena; 1800-luku merkitsi käännettä, jonka myötä kansantaloustieteen, tilastotieteen ja sosiologian kaltaisia oppeja alettiin käyttää väestön elinolojen ja ominaisuuksien kartoittamiseen, mittaamiseen ja kehittämiseen. Tiedon ja vallan uudenlainen yhteen niveltyminen merkitsi hallinnan tieteellistymistä ja professionalisoitumista.

Professorit Peter Miller ja Nikolas Rose, todelliset hallinnan tutkimuksen grand old manit, kirjoittavat teoksessa Miten meitä hallitaan, että moderni hallinta on luonteeltaan ikään kuin emansipatorista ja hallittuja voimaannuttavaa. Hallinta ei pyrikään alistamaan meitä, vaan kehottaa meitä ymmärtämään oman potentiaalimme ja työstämään sitä. Liberaalin hallinnan tavoitteena on valistunut kansalaissubjekti, joka asiantuntijatietoon nojaten ylläpitää niin mentaalista kuin fyysistäkin hyvinvointiaan – mittaa verenpaineensa, nukkuu tarpeeksi ja tarkkailee neuroosejaan.

Meille luvatun vapauden ja autonomian hintana on vastuullisuus; yhteiskunnan ongelmatapaukset, päihdeäidit, työttömät nuoret, romanikerjäläiset, väliinputoajat, mielenterveysongelmaiset ja muut problematisoidut tarvitsevat valtioapparaatin väliintuloa.

Hallinnan tutkijoiden huulilta usein pääsevä huolen ilmaus liittyy politiikan ja antagonismien korvautumiseen teknis-rationaalisella mittaamisella. Hyväksi esimerkiksi tästä käy kilpailukyvyn käsitteen vakiintuminen suomalaisen talouspolitiikan superdogmiksi.

Anu Kantola käsittelee Hallintavallan artikkelissaan kilpailukyky-käsitteen toivioretkeä hallinnan ytimeen. Kantolan mukaan kilpailukykyajattelun merkittävimpiä arkkitehtejä on ollut liiketalouden ja markkinoinnin professori Michael Porter. Vuonna 1985 silloinen harvardilainen nimettiin Ronald Reaganin perustamaan komissioon, jonka toimeksiantona oli pohtia teollisuuden kilpailukykyä.

Komissiopestinsä innoittamana Porter ryhtyi soveltamaan kertakäyttövaippojen, moottorisahojen ja autovakuutuksien markkinanäkymien kartoitukseen käytettyä analyysikehikkoaan kansakuntien vahvuuksien ja heikkouksien ruotimiseen. Porterin peruskehikkoa, niin sanottua timanttimallia, on myyty laajalti kautta maailman, ja muiden muassa Maailmanpankki käyttää porterilaista analyysia strategisen suunnittelunsa perusmenetelmänä.

Timanttimallien kaltaisten kilpailukykymittarien ongelmana on, että kilpailukyvyn määrittely on hyvin hankalaa, ellei jopa mahdotonta. Kantola kirjoittaa, että kilpailukykyindikaattoreita on moitittu muun muassa liiasta joustavuudesta samoin kuin siitä, että kilpailukykymittauksissa pärjääminen ei ole välttämättä merkinnyt taloudellista menestystä. Esimerkiksi Paul Krugman ei näe kilpailukyvystä puhumista mielekkäänä.

Näin ollen hallinnan tutkijoiden tulisikin kiinnittää huomiota siihen, miten kilpailukyky kulloinkin määritellään. Kilpailukyvyn ehtojen sanelu on poliittista kamppailua, jossa taistellaan järkevästä ja legitiimistä tavasta nähdä monitahoinen todellisuus.

Suomessa kilpailukyky on valtiovarainministeriön johdolla vakiintunut legitimoimaan tiukkaa julkisen sektorin talouskuria ja erilaisia tehostamistoimenpiteitä. Näin ei välttämättä tarvitsisi olla.

Jani Kaisto & Miikka Pyykkönen (toim.): Hallintavalta – Sosiaalisen, politiikan ja talouden kysymyksiä (Gaudeamus).

Peter Miller & Nikolas Rose: Miten meitä hallitaan (Vastapaino).