Ympäristöliikkeellä pitäisi olla yksi ainut tinkimätön tavoite: pelastaa luonto. Tähtäin voi olla vain kulutuksen – autoilun, lentämisen, karjatalouden, teollisuuden, psyykettä ja luontoa kuormittavan työn – vähentämisessä.

WWF Suomen, Gaudeamuksen ja HYY Yhtymän Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla 9.5. järjestämässä Ilmastonmuutos käytännössä -seminaarissa viesti oli toinen: ilmastonmuutos on tiedemiesten, poliitikoiden ja hallitusten byrokraattien kesken kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa ratkeava hallinnollinen kysymys.

Yksikään seminaarin puhujista – pääsihteeri Liisa Rohweder (WWF), johtaja Mikko Alestalo (Ilmatieteen laitos), pääneuvottelija Sirkka Haunia (ympäristöministeriö), toimitusjohtaja Tuula Pohjola (Crnet Oy), erikoistutkija Mikko Rask (Kuluttajatutkimuskeskus), suojelujohtaja Jari Luukkonen (WWF) – ei esittänyt selkeää vaatimusta luontoa raiskaavan kuluttamisen välittömästä lopettamisesta.

Kun propaganda on hyvää, se toimii. Varsinkin Sirkka Haunian ja Tuula Pohjolan puheenvuorot olivat tässä kategoriassa mitä parasta oppimateriaalia tuleville selkärangattomille. Rohweder alusti Pohjolan yritystoiminnan viherpesuun keskittyneen puheenvuoron vakuuttamalla, että ilmastoystävälliset organisaatiot luovat kestävää kasvua ja että puheenvuoro sisältää (allekirjoittaneen ennen kahvitaukoa vaatimaa) ”degrowth-ajattelua”. Haunia oli jo omassa puheenvuorossaan uponnut niin syvälle kansainvälisen neuvottelubyrokratian sekä henkilökohtaisen tietämättömyyden ja kritiikittömyyden suohon, että ei ole todennäköisesti vieläkään näkyvissä.

Tilaisuuden ainoat järjen sanat kuultiin Vihreän puolueen aktiivi Kimmo Seppiseltä, joka piti Haunian puheenvuoroa lähinnä ”huonona vitsinä”. Seppinen auttoi tilaisuuden asiantuntijoita ja esitti kolme keskeistä ongelmaa: väestönkasvun, luonnon konkurssiin ajavan markkinatalouden ja vääristyneen työn käsitteen. Haunian vastaus Seppisen puheenvuoroon ei ollut yllättävä: ”En ota kantaa kapitalismiin tai muihinkaan ismeihin.” Haunia tosin myönsi, että rajaton kasvu on ”tekijä, joka vaikuttaa valtavasti siihen, miten (ilmasto)tavoitteisiin voidaan päästä.” Mutta: ”On sitten paljon muitakin asioita.”

Arvoisa Sirkka Haunia, mitä ne muut asiat ovat?

Seminaarin yhteydessä julkaistiin yritysten yhteiskuntavastuuta avoimesti hehkuttava 415-sivuinen (WWF:n tukema) kirja Ilmastonmuutos käytännössä – hillinnän ja sopeutumisen keinoja (Gaudeamus 2011), josta voi vetää ainakin yhden johtopäätöksen: kirjoittajilla – yhtä vähän kuin seminaarin puhujilla – ei ole aavistustakaan yritystoiminnan perimmäisestä tarkoituksesta, joka on tuottaa osakkaille voittoa.

Nobel-palkitun taloustieteilijä Milton Friedmanin mukaan yrityksen yhteiskuntavastuu on moraalitonta toimintaa. Se voidaan hyväksyä vain silloin, kun se on epärehellistä. Yritysjohtaja, joka käyttää yhteiskuntaan ja ympäristöön liittyviä arvoja hyväkseen lisätäkseen omistajien voittoa, toimii oikein.

Henry Ford (1863 – 1947) uskoi toisin. Hän maksoi työntekijöilleen keskimääräistä parempaa palkkaa ja palkitsi asiakkaita laskemalla Fordin T-mallin hintaa. Osakkaat nostivat Fordia vastaan kanteen. Ford puolusti itseään oikeudessa sanomalla, että liiketoiminta on asiakkaiden palvelua, ei kultakaivos.

Dodge vs. Ford on edelleen Yhdysvalloissa voimassa oleva oikeusperiaate: yhtiön toiminnan tavoitteena on tuottaa voittoa omistajille. Periaate dominoi useimpien markkinatalousmaiden yhtiölainsäädäntöä: yritysjohtajalla on lain säätämä velvollisuus asettaa omistajien etu muiden intressien – ympäristön, työntekijän, kuluttajan – edelle.

Salonkikelpoiseen ympäristöaktivismiin pettyneen aktivisti Kristo Muurimäen mukaan aktivisti halataan kuoliaaksi a) uskottelemalla, että puolueilla olisi hänelle jotakin merkityksellistä annettavaa, sekä b) antamalla hänelle palkkaa maltillisemmasta poliittisesta toiminnasta.

”Jos aktivistit saadaan sitoutumaan maltillisimpiin tavoitteisiin ja vielä annetaan heille jotakin menetettävää, kuten raha ja työpaikka, heidät saadaan luopumaan radikaalista politiikasta.”

Hirttäytyminen julkiseen rahaan ei riitä WWF:lle. Se ottaa vastaan verirahaa myös yrityksiltä, joita vastaan se samanaikaisesti toimii. WWF kutsuu korruptiota kumppanuudeksi, ymmärtämättä, että korruptio on korruptiota: jos huumepoliisi ei voi ottaa rahaa vastaan huumediileriltä, millä logiikalla ja moraalilla WWF ottaa rahaa vastaan Stora Ensolta?

On vaikea keksiä yhtäkään hyvää syytä, miksi luontoa raiskaavat yritysjätit eivät tekisi yhteistyötä ympäristöjärjestöjen johtavan huumediilerin, WWF:n, kanssa.

Kirjoittaja on Elonkehä-lehden päätoimittaja.