Asun Katajamäen yhteisössä Vilppulassa. Siihen kuului muutama sivurakennus ja hirsirunkoinen päärakennus, joka oli rakennettu 1905 psykiatri E.W. Lybeckin aloitteesta osaksi vaihtoehtoista mielenterveysparantolakokonaisuutta – siis ajalta ennen puupeltoja ja huonon puurakennusmateriaalin aikakautta.

Rakennuksessa oli alkuperäisen käyttötarkoituksen peruina monenlaisia vaihtelevia tiloja ja siksi se soveltui erinomaisesti yhteisöelämään, johon liittyi laajat verkostot monenlaisia ihmisiä. Yhteisössä järjestettiin paljon tapahtumia, kursseja, juhlia – vietettiin kulutuskulttuurista vapaata elämää ennen kuin valtavirrassa oli hoksattu, ettei mielialalääkkeillä ylläpidetty tulotasosta kilpailu ole oikein mistään kotoisin.

  Uuden vuoden aatonaattona vietimme tavallista torstaipäivää. Illan suussa tuo talo, meidän kotimme, lukuisten rakastama paikka koskemattoman aarnimetsän äärellä paloi perustuksiaan myöten. Alle tunnissa palon syttymisestä oli selvää, ettei mitään voida pelastaa. Joillekin jäi vain vaatteet päälle, parille ei edes kenkiä.

Yhtäkkiä keskellä planeetan varakasta maailmankolkkaa meillä ei ollut vettä, ruokaa, vaatteita ja hädin tuskin suojaakaan. Huolimatta yli -20 asteen pakkasesta kylmä ei ollut, talo paloi kuumasti, jotkut palomiehet sanoivat, että se oli heidän uransa suurin palo.

Yhteisö on ollut siinä parisenkymmentä vuotta. Suunnattomasti työtä oli tehty rakennuksen kohentamiseksi kulttuuriekologisten ihanteiden mukaisesti. Joidenkin kädenjälki näkyi lähes jokaisella rakennuksen neliösentillä.

Toisena päivänä palon jälkeen keräännyimme säästyneeseen savusaunaan löylyihin. Siellä lempeässä lämmössä makoillessa, joku auttamaan tulleista ehdotti tapahtuneen läpikäymistä, kun kerran kaikki olimme siinä paikalla.

Kiireettä, hämärissä, paljaina niin vaatteista kuin julkisen tilan rooleista yksi kerrallaan avasi tuntojaan. Sitten eräs meistä sanoi: ”Tämä konkretisoi meille sen, mitä miljoonat joutuvat kokemaan päivittäin. Meidän rikkaan maailmanosan elämäntapamme vuoksi.”

Me palon kohdanneet emme joutuneet perikatoon. Jo samana iltana meille tarjottiin hätä- ja tilapäismajoitusta. Entä ne miljoonat alkuperäiskansojen asukkaat, joiden toimeentulon vievät plantaasit ja sademetsien avohakkuut? Seuraavana aamuna tuntemattomat naapurit toivat kasseilla ruokaa. Entä ne veden loputtua velkakierteeseen joutuneet itsemurhan tehneet intialaiset puuvillanviljelijät? Jo ensimmäisen viikon aikana yhteisön ystäväverkostojen apu ympäri maata oli järjestetty ja saimme ruokaa, vaatteita, arjen välttämättömyyksiä ilman menetettyjä henkilötodistuksiakin, minkä takia emme voineet saada rahaa omilta tileiltämme. Entä ne maailman miljoonat niin sanotut laittomat pakolaiset, joita ei virallisesti ole olemassa, ja joista osa elää orjuuden kaltaisissa olosuhteissa?

Maailmassa on nyt köyhiä enemmän kuin koskaan ihmiskunnan olemassaolon aikana. 30 prosenttia meistä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Ekologinen romahdus vie toimeentulon miljoonilta.

Kodin palaminen pohjoiseurooppalaisissa olosuhteissa konkretisoi Vandana Shivankin huomautuksen, että alle 20 prosenttia maapallon väestöstä käyttää yli 80 prosenttia planeetan resursseista. Mutta noin yleisesti ottaen, turvassahan me tässä maailmankolkassa olemme.

Hirvitalo järjestää klubi-illan Tampereen Vastavirralla 30.1. kello 21 Katajamäen ekoyhteisön tulipalossa kotinsa menettäneiden tukemiseksi.