Ruotsalainen toimittaja Lisa Bjurwald on tehnyt rohkean reportaasikirjan haastattelemalla oikeistopopulististen liikkeiden johtoa useassa maassa. Kirja avaa hätkähdyttäviä näkökulmia kasvaviin muukalaisvastaisiin massaliikkeisiin. Miten on mahdollista, että kymmenessä vuodessa oikeistopopulistinen muukalaisvihamielisyys on vaivihkaa aina vain levinnyt sellaisiin mittoihin, että nyt on jo syytä olla huolissaan?

Valtaosa eurooppalaisista ei missään nimessä halua toisen maailmansodan aikaisten keskistysleirien ja juutalaisten kohtelun enää koskaan toistuvan. Huomion suuntaaminen näihin tunnettuihin natsisymboleihin, piikkilankoihin ja univormuihin, saattanee johtaa harhaan, Lisa Bjurwald arvelee. Nykyajan rasisti naamioituu. Muukalaisvastaiset liikkeet kieltävät jäseniänsä näyttämästä skineiltä ja kiillottavat ulkokuortaan saavuttaakseen tavallisia äänestäjiä. Mutta kun tätä pintakiiltoa edes hieman pyyhkii, niin alta pilkahtelee tutun ruskehtava ideologia.

Bjurwald kuvaili teoksensa suomalaisen käännöksen julkaisutilaisuudessa 16. marraskuuta Helsingissä, kuinka esimerkiksi Ranskassa oikeistopopulistinen liike on oppinut vetoamaan tasa-arvoa puolustaviin tahoihin.

Esimerkiksi feministejä houkutellaan liioittelemalla, kuinka islamilaiset tahot heikentävät naisten oikeuksia. Samankaltaisilla argumenteilla vedotaan seksuaalivähemmistöihin. Kuitenkin ranskalaisista oikeistopopulisteista hyvin merkittävä osa ajaa naisvastaista linjaa, jossa korostuu erittäin vanhakantainen perhemalli ja osa heistä on ollut edesauttamassa jopa homoseksuaalien murhia…

Kirjan suorissa haastatteluissa ja lukuisissa huolta herättävissä lainauksissa paljastuu, kuinka vahvaa on oikeistopopulististen puoluejohtajien muukalaisviha. Unkarissa ja Tšekissä puhutaan juutalaisten vaarasta jo lähes samoin sanoin kuin mitä natsit aikoinaan käyttivät. Italiassa puheenjohtaja Umberto Bossi Pohjoisen liiton (Lega Nord) on suorasanaisesti uhkaillut pakolaisveneiden upottamisella: ”Ei pitkiä puheita. Tykillä voidaan pamauttaa kaikki taivaan tuuliin.”

Italiaan on myös perustettu jo eräänlaisia laillisia siviilikaarteja, joilla on käytännössä lupa hakata ulkonäön perusteella valikoimiaan uhreja.

Oikeistopopulismi kaivaa maata edistyksellisiltä arvoilta ja ujuttaa tilalle ksenorasistisia eli voimakkaita ennakkoluuloja vieraita kulttuureja kohtaan. Se yrittää saada hyväksyttäviksi ksenorasistisia käsitteitä kuten ”islamisoitumisen vaara” ja ”monikulttuurin uhka”. Ne ovat alkaneet kuulostaa jo normaaleita, mutta miltä tuntuisi, jos joku vakavissaan puhuisi ”juutalaisten uhasta”, kysyy Bjurwald?

Miksi pitäisi perustaa ryhmiä, jotka lähtevät ylläpitämään länsimaista kulttuuria uhkauksin, valhein tai hajottamalla monikulttuurisia (”juutalaisia”) yhdistyksiä? Miten pitäisi suhtautua populistisiin liikkeisiin, jotka jatkuvasti syöttävät pelottelua muslimeista, pakolaisista ja siten ruokkivat väkivaltaa? Tämä ei ole enää teoriaa, vaan todellisuutta monessa maassa.

Juuri ennen suomalaisen käännöksen julkaisua paljastui Saksassa äärioikeistolainen useita murhia tehnyt ryhmä, jolla oli hallussaan valtava pommivarasto ja suunnitelmia ryhtyä räjäyttämään niitä. Poliisilla ei ollut mitään tietoa kyseisestä ryhmästä. Bjurwald esittelee useita vastaavia tapauksia, jossa vain hyvä onni on auttanut estämään äärioikeistolaisia tekemiä siviilien joukkomurhia.

On hyvä, että länsimaissa on kiinnitetty erittäin paljon huomiota islamilaisten ääriliikkeiden terroriuhkaan, mutta nyt on viimeinkin havahduttava kantaeurooppalaisen äärioikeiston erittäin vakavaan terrorivaaraan. Se uhkaa kaikkia ihmisiä eikä suinkaan kohdistu vain maahanmuuttajiin, kuten Norjan tragedia osoittaa.

Bjurwald muistuttaa, että ei ole mitään selkeätä rajaa, jonka jälkeen rasistit vakuuttaisivat saaneensa tarpeeksi. Ääriainekset vain voimistuvat ja radikalisoituvat saadessaan väitteilleen hiljaista hyväksyntää tai saadessaan valtapuolueet omaksumaan rasistisia linjauksia.

Lisa Bjurwald: Euroopan häpeä – Rasistien voittokulku. Art House 2011, 352 s.