”Aikanaan, silloin 1970-luvun alussa, tapasimme sanoa Christianian olevan puoliksi teatteria, puoliksi mielisairaala. Koimme näet, että Christiania yritti niin kovasti olla kaiken lain ja järjestyksen ulkopuolella. Muutaman vuoden kuluessa saimme sitten kuitenkin jalat maahan”, muistelee Christianiassa asuva dokumenttielokuvaohjaaja Nils Vest.

Ja jaloillaan nyt nelikymppinen vapaakaupunki on pysynyt, vaikka kaikenlaisia horjutusyrityksiä on vuosien varrella ollut lukuisia.

Nils ja hänen kumppaninsa, näyttelijä ja kulttuurikoordinaattori Britta Lillesøe, ovat kumpainenkin pitkän linjan christianialaisia. Vest löysi tiensä vapaakaupunkiin hieman sen perustamisen jälkeen, kun Lillesøe taas oli mukana kuvioissa jo 1960-luvulla, kun joukko nuoria valtasi Sofiegårdeniksi kutsutun talon tulevan vapaakaupungin lähistöltä. Kokonaisuudessaan nelisen vuotta kestänyt talonvaltaus oli ensimmäisiä merkkipaaluja Kööpenhaminan rikkaassa talonvaltaushistoriassa, ja se kokosi yhteen väkeä, jolla myöhemmin oli keskeinen rooli Christianiaa perustettaessa.

Hippikulttuurin yhdistämässä porukassa taustoiltaan erilaiset nuoret löysivät ensimmäistä kertaa toisensa ja onnistuivat näin ylittämään muuta yhteiskuntaa pilkkovat luokkarajat.

Sama henki – ”Kaikkien luokkien mustat lampaat, liittykää yhteen!” – elähdyttää Britta Lillesøen mukaan edelleen Christianiaa, jonka nämä laumoistaan karanneet perustivat vuonna 1971 tyhjälle kasarmialueelle Christianshavnin kaupunginosaan. Julkilausuttuna tavoitteenaan valtaajilla oli rakentaa itsehallinnollinen yhdyskunta, jossa jokainen yksilö voi vapaasti kukoistaa ollen samalla osa laajempaa yhteisöä.

Utopiaa lähdettiin konkretisoimaan parhaassa uudisraivaajahengessä, mikä tarkoitti usein kovaa työtä – armeijan lähdettyä alueen rakennuksista kun oli ryövätty kaikki vähänkin arvokas.

Nils Vest laskeskelee kuluttaneensa puolet nuoruudestaan remonttihommissa, joita oli välillä liiankin kanssa: ”Jossain vaiheessa olin saada allergisen reaktion jo pelkästään vasaran näkemisestä.”

Kunnostettujen talojen rinnalle on vuosikymmenten saatossa nousut monenkirjava joukko uudisrakennuksia, joiden arkkitehtuuria on luonnehdittu arkkitehtuuriksi ilman arkkitehtejä. Ennakkoluulottomuus ja kokeilunhalu ovat kantaneet yli totutun rajojen.

Britta arveleekin, että monet taloista olisivat yksinkertaisesti jääneet rakentamatta, jos rakentajien lähtökohtana olisi ollut se, kuinka taloja oikeasti kuuluu rakentaa.

”Aikanaan täällä esimerkiksi oli talo, joka oli rakennettu pulloista. Olihan se ehkä vähän kylmä välillä, mutta tämä yksi kaveri tosiaan rakensi sen – pelkistä pulloista!”

Mielikuvituksellisten rakennusten joukkoon mahtuu myös todellisia taidonnäytteitä.

Myös kasarmiajoilta peräisin olevia rakennuksia ovat asukkaat muokanneet oman näköisikseen. Nils pitääkin asukkaiden suhdetta asumuksiinsa yhtenä Christianian erityispiirteistä.

”Muualla ihmiset eivät juurikaan voi päättää, miltä esimerkiksi heidän talonsa julkisivu näyttää, eikä edes omistusasunnoissa voi tehdä huomattavampia muutostöitä ilman maksullisia lupia”.

Talojen ja asuntojen yhdenmukaisuudessa nykyinen asuntorakentaminen näyttäytyy hänelle vankila-arkkitehtuurina.

”Ei niissä taloissa sitä paitsi pysty lyömään edes naulaa seinään, jollei satu olemaan erityisiä teräsnauloja”, Vest tuhahtaa.

Nykyisin vajaan 800 asukkaan vapaakaupunkia leimaakin vahvasti kotikutoinen kirjavuus, jonka mittakaavana ei ole käytetty mitään ihmistä suurempaa.

Näyttävää ja dynaamista rakentamista julkisivussaan suosivan Kööpenhaminan keskellä Christiania muistuttaa ajoittain lähinnä paikoiltaan nyrjähtänyttä tuppukylää. Tämä kertoo kuitenkin ennen muuta vallalla olevan urbanismin voimasta. Sen muokkaamissa mielikuvissa kaupunki ei ole kaupunki ilman autoja ja mainoksia, lasikonttoreita ja betonitaloja, kiirettä ja anonymiteettia. Mukana seuraavat saasteet, monotonisuus ja massayksinäisyys.

Vaikka Christiania ei vaihtoehtoisella todistuksellaan kaikkia tyydyttävää vastausta antaisikaan, haastaa se kuitenkin kysymään, eikö kaupunkilaiselämä voisi rakentua toisenlaisten lähtöoletusten varaan.

Vapaakaupungin tuoreimpiin asukkaisiin lukeutuva Anna-Klara pitää Christianiassa asumisen parhaina puolina juuri välittömyyttä ja yhteisöllisyyttä, jotka tavallisesti liitetään menneen ajan kaupunkikortteleihin tai maalaiskylien idylliin. Tammikuussa 2011 nykyiseen asuntoonsa muuttaneen opiskelijan mukaan Christianiassa ovat arkipäivää läheiset ja lämpimät naapuruussuhteet, jotka kaupungeissa yleensä ovat enää vain nostalgiaa.

”Ihmiset tuntevat naapurinsa ja näiden elämäntilanteet, ja ovat auliisti auttamassa, kun on tarve.”

Hetki ennen tapaamistamme oli eräs naapuri esimerkiksi käynyt tarjoamassa Anna-Klaralle mahdollisuutta jakaa heidän internet-yhteytensä, kun oli kuullut häneltä sellaisen puuttuvan.

Yhteishengen nostavat esiin myös Nils Vest ja Britta Lillesøe kysyttäessä, mikä Christianiassa heitä viehättää: ”Me pidämme täällä positiivisessa mielessä toisiamme silmällä, eikä täällä makaa kukaan yksin kotonaan kuolemassa.”

Kulttuurityöntekijöinä he arvostavat myös asujaimiston valtaisia resursseja, joiden ansiosta erilaisten tapahtumien järjestäminen ja projektien toteuttaminen onnistuu pienemmälläkin budjetilla.

Sekä Anna-Klara että Nils ja Britta myöntävät Christianiassa olevan myös ongelmia – aivan kuten sen ulkopuolisessakin yhteiskunnassa.

”Emme kuitenkaan pyri lakaisemaan niitä maton alle, vaan yritämme hoitaa ne puhumalla”, toteaa Nils. Hän kertoo jopa perhekriisejä joskus ratkotun aluekokouksissa koko naapuruston voimin.

On kuitenkin myös ongelmia, joista on vaikeampi puhua. Pääosin ne liittyvät Pusher Streetin kannabiskauppaan ja sen lieveilmiöihin. Niissä on kuitenkin mukana myös juridinen ulottuvuus eikä Nils näe ratkaisua toistaiseksi olevan odotettavissa – parlamenttitasolla kun asiasta ei ole mahdollista edes keskustella.

”Nykylainsäädäntö pelaa suoraan rikollisten pussiin”, vahvistaa Britta.

Näkyvyydestään huolimatta kannabiskauppa ei suinkaan ole ainoa valtion ja vapaakaupungin välillä kitkaa aiheuttava kysymys. Kiistassa siitä, kenelle vapaakaupungin alue rakennuksineen todella kuuluu ja kuka siihen liittyvistä asioista viimekädessä päättää, on vuosikymmenten saatossa käyty läpi eri oikeusasteet useampaan kertaan.

Viimeisin oikeusjuttu päättyi seitsemän käsittelyvuoden jälkeen viime helmikuussa. Korkein oikeus linjasi päätöksessään yllätyksettömästi valtion olevan Christianian laillinen omistaja.

Brittan mukaan ongelmat valtion kanssa juontuvat pohjimmiltaan arvokonfliktista, jonka keskeisenä taustatekijänä on yhteiskunnassa vallalla oleva patriarkaalinen ajattelumalli: ”Asioita ei sovi tehdä omin päin, vaan Suuren Isän on saneltava, kuinka toimittaan. Meidän mielestämme yhteiskunnan pitäisi taas olla paljon joustavampi. Pitäisi olla sijaa kokeellisuudelle.”

Ratkaisuksi hän ehdottaa erityistä vapaavaltiolakia, joka sallisi yhteiskunnallisten koealueiden muodostamisen. Vuosikymmenien kokemuksella Christiania voisi toimia mallina, jonka ratkaisuista ja ongelmista muut voisivat ottaa oppia.

”Erityisesti nuorten olisi tärkeätä päästä tekemään kokeiluja, jotta he voisivat olla onnellisia ja nähdä kasvua ilman, että kaikki olisi niin paljon kiinni rahasta. Heille pitäisi antaa leikkikenttiä, mutta niin että myös iäkkäämpää väkeä on läsnä. Minä ja Nils alamme olla vanhimpia täällä, ja on aina hienoa, kun voimme jakaa kokemuksia nuorempien kanssa.”

Vasta päättyneen porvarihallinnon aikana valtiovallan suhtautuminen sosiaalisiin kokeiluihin ja yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen oli kuitenkin perin nuivaa. Nils kertoo Christianian olleen silmätikku erityisesti entiselle pääministerille, nykyisin Naton pääsihteerinä toimivalle Anders Fogh Rasmussenille. Tämän uusliberalistiseen agendaan sisältyi sittemmin myös norjalaisterroristi Anders Behring Breivikiäkin inspiroinut ajatus ”kulttuurillisesta taistelusta” hyvinvointivaltiolle suopeaa, yhteisvastuullisuutta ja kulttuurista monimuotoisuutta korostavaa yhteiskunnallista ilmapiiriä vastaan.

Rasmussenin hallinto aloitti Christianian ”normalisoinnin” sanoen yksipuolisesti irti sen asukkaiden kanssa aiemmin tehdyt sopimukset.

Vapaakaupungin täysimittainen häätö ei kuitenkaan ole enää pitkään aikaan ollut realistinen vaihtoehto poliitikoille, sillä vuosikymmenten saatossa siitä on muodostunut yksi Tanskan suosituimmista turistikohteista. Kööpenhaminan kaupungin matkailutoimiston mukaan siellä vierailee vuosittain puolesta miljoonasta miljoonaan turistia. Myös valtaosa kööpenhaminalaisista suhtautuu suopeasti Christianiaan, joka rikkaan kulttuuritarjontansa ohella palvelee kaupunkilaisia myös pidettynä ja biodiversiteetiltään rikkaana virkistysalueena.

Normalisointiprosessin tavoitteena onkin ollut pistää vapaakaupunki jyrän sijasta nuijan alle, mikä kuvastaa hyvin, kuinka hallitseminen ja omistaminen käyvät nykymaailmassa pitkälti yksiin.

Tähän saakka christianialaiset eivät ole asuneet kodeissaan sen kummemmin vuokralaisina kuin omistajinakaan, vaan jokaisen asukkaan on tullut maksaa asunnon koosta ja kunnosta riippumatonta käyttömaksua yhteiseen kassaan. Näin tulotasosta tai varallisuudesta ei ole muodostunut kynnyskysymystä alueella asumiselle. Markkinamekanismit eivät myöskään ole päässeet säätelemään alueen muuttoliikennettä, sillä uudet asukkaat vapautuviin asuntoihin valitsevat heidän tulevat naapurinsa.

Helmikuisen oikeudenpäätöksen vahvistamana valtiovarainministeri Claus Hjort Frederiksen kuitenkin ilmoitti, että Christiania on tavalla tai toisella vihdoin avattava markkinoille. Suoraan avoimille markkinoille siirtämisen vaihtoehdoksi ministeri tarjosi christianialaisille mahdollisuutta ostaa itse alueen rakennukset, ja tähän christianialaiset lopulta taipuivatkin.

”Kyse oli silti valinnasta koleran ja ruton välillä”, summaa Britta. Ja onkin selvää, että vaikka päätös tehtiin konsensusperiaatteella, eivät monet christianialaisista ole siihen varauksettoman tyytyväisiä.

Omistajuus on selvä askel kohti normalisointia eli alueen ”vaihtoehtoisen sosiaalisen rakenteen mukauttamista yhteensopivaksi Tanskan yleisen lainsäädännön kanssa”, kuten asia ilmaistaan valtiovarainministeriön kiinteistöyksikön verkkosivuilla. Lisäksi se avaa uusia mahdollisuuksia erityisesti asumisjärjestelyihin kohdistuville kontrollitoimenpiteille, joilla taas on vaikutuksensa luultavasti muutenkin nouseviin asumiskustannuksiin.

Toisaalta useat christianialaisista kuitenkin epäilemättä toivovat Brittan tavoin ostopäätöksen helpottavan vapaakaupunkiin kohdistuvaa painetta: ”Monet täällä ovat käyneet hermoromahduksen partaalla viime vuosina, myös minä. Tämä on ollut meille jatkuvaa henkistä kidutusta.”

Anna-Klaran ja kymmenien muiden alueen tuoreempien asukkaiden kohdalla päätös ei kuitenkaan sinänsä vielä takaa varmempaa tulevaisuutta. He kun asuvat alueella vailla lain suojaa. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta alueelle ei ole virallisesti ollut mahdollista muuttaa enää vuosiin, mutta käytännössä tämä ei ole muuttoliikettä pysäyttänyt. Vaikka christianialaisten keskuudessa myös laittomasti alueella asuvat ovat yhteisön täysivaltaisia jäseniä, saattaa heillä olla häätö periaatteessa koska tahansa edessä.

Tulevat omistusjärjestelyt eivät välttämättä asiaa helpota, vaikka christianialaiset ovatkin päättäneet ostaa alueen rakennukset yksityishenkilöiden sijasta yhteisönä. Tarkoituksena on taata jokaiselle varallisuudesta tai statuksesta riippumatta mahdollisuus asua alueella jatkossakin.

Epävarmasta asemastaan huolimatta Anna-Klara on vakaasti asettunut kodiksi kauniiseen puutaloasuntoonsa. Ennen muuttoaan hän teki asunnossa perustavanlaatuisen remontin rakentaen samalla makuusopen asuntonsa yläpuolella olleeseen käyttämättömään ullakkotilaan. Vaikka on mahdollista, että hän saa nauttia työnsä hedelmistä vain rajallisen ajan, ei hän halua murehtia tulevaisuutta liikaa etukäteen.

Christianiaa kierrellessä tulee vakuuttuneeksi, että vastaava asenne on yleisemminkin auttanut vapaakaupunkia pysymään läpi vuosikymmenten jaloillaan. Kenties tulevaa ei ylipäätään pitäisi odottaa saati murehtia, vaan yksinkertaisesti tehdä: vaalia vanhaa ja rakentaa uutta.