Aiemmin neljä runokokoelmaa julkaisseen Ville-Juhani Sutisen ensimmäinen esseekokoelma Taikuri joka sai yleisönsä katoamaan on syväluotaavin, tarkkanäköisin, ravistelevin ja ennen kaikkea tärkein kirja, mitä maassamme on vuosikausiin julkaistu. Lienee turha edes unelmoida, että se saisi Suomen kaltaisessa jaritervojen ja artopaasilinnojen luvatussa maassa ymmärrystä tai edes lukijoita vielä pitkään aikaan.

Ajattelijana Sutinen on sanojaan säästelemätön adornolainen kulttuuripessimisti, jonka mukaan läntinen maailma on taantunut (tai pikemminkin kehittynyt) omien arvojensa ummehtuneeksi irvikuvaksi. Hänen mukaansa kuvallisuuden diktatuuri, kaikkialle tunkeva viihde, teknologinen urautuneisuus ja todellisen taiteen ja filosofian kuolema ovat tehneet länsimaista konemaisia ”simulaatioita”, jossa ihmiset todellisen elämän sijaan vain esittävät elävänsä. Meistä on siis tullut tahdottomia robotteja, jotka tv-sarjat, elokuvat, pintamedia ja Facebook ohjelmoivat käyttäytymään omien oletusarvojensa mukaisesti.

Koko länsimaalaisuuden rappeutuma tiivistyy Sutisen näkemyksessä Iso-Britanniasta. Hän näkee kammoamansa maan kollektiivisena henkisenä kuolinpesänä, jota edelleen hallitsevat kadotetun imperiumin jälkeinen krapula ja viktoriaanisen pöyhkeyden kulissit. Kaikki aito, todellinen ja elävä kulttuuri on brittien kotisaarella kirjoittajan mielestä maahanmuuttajien tuomaa. Ja juuri ulkomaalaisten edustamaa Toiseutta ylimielisyyteensä pakahtuva nykyeurooppalainen valtakulttuuri kavahtaa.

Ainoan onnelansa Sutinen löytää alkeellisesta Ukrainasta, jonka yritys matkia rikasta Länttä on niin tökerö ja läpinäkyvä, että paradoksaalisesti se muuttuu aitouden kokemukseksi. Koska Ukrainassa kaikki länsilogoilla koristeltuihin piraattivaatteisiin pukeutuneet tietävät, että kyse on vain teeskentelystä, kömpelö imitaatio on loppujen lopuksi todellisempaa kuin hengetön läntinen Ikea-elämä.

Kirjoittaja ei säästä myöskään omaa kotimaataan. EU:lle haaransa avanneen Suomi-neidon Sutinen näkee kelottuneena ahdistulana, joka horisee globalisaatiosta mutta vaalii junttimaista yhtenäiskulttuuriaan kuin peräkylän tyttö neitsyyttään. Suomalaiset eivät havahtuneet viihdemaailman tapakoodien ylivaltaan elämässään edes silloin, kun se Jokelassa ja Kauhajoella räjähti heidän käsiinsä.

Iltapäivälehtien tekopyhän jeesustelun ja kukkahattutätien ymmärtämättömän päivittelyn sijaan Sutinen lähestyy kouluampumisia simulaatio-käsitteensä kautta. Näkökulma paljastaa traagisten tapausten visuaalis-kulttuurisen taustan, jota vasten ne tulevat ymmärrettäviksi spektaakkelimaisuuteen samastuvina ilmiöinä. Sutisen mukaan oppilastovereitaan ja opettajiaan kylmäverisesti teloittaneet kouluampujat eivät halunneet niinkään jäljitellä väkivaltaelokuvia vaan nimenomaan tehdä elämästään sellaista – näytellä päärooli itse ohjaamassaan tosidraamassa.

Tämä selittää esimerkiksi sen, miksi Jokelan ampuja pohjusti verityönsä etukäteen internetissä. Uhkailu, videoidut ammuntaharjoitukset, ihmisyyttä väheksyvät sloganit ja lupaus pian koittavasta massamurhasta muodostavat sankarielokuvista tutun juonenkulun, joka sai iljettävän päätöksensä Jokelan lukiossa. Sutisen kirjoittama analyysi tapahtumaketjusta on niin viiltävä ja tarkkanäköinen, että sisäministeriön pitäisi monistaa se ja jakaa ilmaiseksi jokaiseen suomalaiseen kotiin.

Sutinen kirjoittaa vuolaasti ja ketjuttaa kitkeristä metaforista ja filosofisista ruoskaniskuista paasaavaa mutta lennokasta asiaproosaa. Kaikki ei millään osu otsan alle ensimmäisellä lukukerralla. Taikuri joka sai yleisönsä katoamaan ei ole mikään esseekokoelma, filosofinen pamfletti tai yhteiskunnallinen kiistakirjoitus vaan miltei 500-sivuinen lohkare, joka vierii lukijan niskaan. Sulateltavaa siinä riittää pariksi vuodeksi.

Joka tapauksessa on selvää, että Taikuri on kumartelematon ja suorapuheinen nykymaailman ruumiinavaus, joka jokaisen ihmiseksi itsensä kuvittelevan tulee lukea. Panttaa ipodisi, macbookisi tai vaikka mummosi mutta hanki tämä kirja. Se voi olla elämäsi ensimmäinen viisas ostos.

Ville Sutinen: Taikuri joka sai yleisönsä katoamaan. 459 s. Savukeidas 2009. Viisi tähteä.