Keväällä 1991 olen juuri täyttänyt kymmenen ja ostanut ensimmäiset levyni. Olen löytänyt Pet Shop Boysin kolmoskanavan NoTV-ohjelmasta – MTV ei vielä meilläpäin näy. Isä tunnistaa minussa hetken, joka taittaa lapsuuden nuoruudeksi, ja vie minut ja isoveljeni Pet Shop Boysin konserttiin Helsingin jäähalliin.

Sinä keväänä muut tytöt rakastavat New Kids On The Blockin Jordania ja Joea. Minä kerään ujonpieneen A6-vihkoon kuvia Neil Tennantista ja Chris Lowesta ja luen sanakirja kädessä Smash Hits -lehteä, jossa Tennant on aikaisemmin työskennellyt.

Jäähallin konsertin alla Helsingin Sanomat julkaisee koko sivun Pet Shop Boys -jutun, jonka liimaan pieninä paloina vihkooni. En ymmärrä toimittajan käyttämää termiä ”gay-sensibiliteetti”, mutta varastoin sen mieleeni myöhempää ymmärrystä varten.

Heinäkuussa 2009 minä, Neil ja Chris kohtaamme jälleen Helsingin jäähallissa. Konsertti alkaa menneiden vuosikymmenten estetiikalla: etukäteen hehkutettu suuri lavashow näyttääkin kutistuneen retroileviksi taustavideoiksi.

Ne viittaavat aikaan, jolloin minulla ja Pet Shop Boysilla ei mennyt hyvin. 1990-luvun puolivälissä yhtye näet jätti taakseen sydäntäriipivät laulut parisuhteen kipupisteistä ja työväenluokasta; tilalle tuli ironinen klubi- ja homokulttuurin kommentointi ja surrealistiset tötteröhattumusiikkivideot, joiden 3D-kikkailu oli ehkä kunnianhimoista mutta myös kylmää ja kovaa.

Lava rakentuu kuutioista. Tetristä, suuripikselisiä videopelejä, Rubikin kuutioita; tanssijoillakin on laatikot päässään. Tennant ja Lowe näyttävät kimmeltävissä pusakoissaan aika vanhoilta. En oikein osaa iloita nostalgiasta: tällaiseen itsetietoiseen, ironisoivaan pelailuunko rakkaan yhtyeen piti jumittua? Uusi Yes-levy on toki antanut viitteitä tästä vaarasta.

Yleisö riemastuu eniten vanhimmista kappaleista. It’s A Sin, Always On My Mind, West End Girls, jopa ikivanha Two Divided By Zero – nämä eivät olleet uusia edes 18 vuotta sitten, kun viimeksi nähtiin. Miksi olen edes toivonut Pet Shop Boysilta uudistumista? Nostalgiaahan minäkin olen täällä kokemassa, kuten selvästi muutkin. Reaktioista päätellen yleisö elää uudelleen 1980-lukua, kun taas lavalla yhtye viittaa toistuvasti omaan 1990-lukuunsa.

Kesällä 1991 matkustan mummobussilla Itä-Karjalaan katsastamaan sukuni syntysijoja. Korvalappustereoissani Neil Tennant maalailee Neuvostoliiton jälkeistä tyhjyyttä: It’s so bemusing / Will they cancel the parade? / We marched each October / Now they say we were never even saved / We must be very brave. Minä, kymmenvuotias, en ajattele sosialismia vaan haaveilen Tennantista.

Kasvaessani vähän isommaksi ymmärrän, mitä toimittaja tarkoitti gay-sensibiliteetillä, ja hyväksyn sen, ettei Neil koskaan saavu kerrostalokotini ovelle kosimaan. Samalla alan ymmärtää Pet Shop Boysista muutakin. Tuttujen laulujen sanoituksista avautuu hurjan viiltäviä kuvauksia rakkaudesta; niissä vältellään lemmen kohteen sukupuolen paljastavia persoonapronomineja ja hypitään vaivatta seksuaali-identiteettien asettamien rajojen yli.

Neilin lempeä nasaaliääni säestää – tosissaan, ironisoimatta – teini-ikäni kömpelöitä ja sentimentaalisia ihastumisia. Kaiken, mitä ymmärrän Margaret Thatcherin Englannista, opin Pet Shop Boysilta.

Tämä fanius on yksinäistä puuhaa. Vasta aikuisiällä minulle selviää, että moni muu ikätoveri veivasi korvalappustereoissaan samoja kasetteja ja jännitti, kuten minäkin, keväällä 1991 jäähallissa ensimmäisessä konsertissaan.

18 vuotta myöhemmin yhdistämme näiden toverien kanssa voimamme ja järjestämme Pet Shop Boys -teemaklubin keikan aattona. Kun hypimme Lost&Foundin tanssilattialla ja laulamme Suburbiaa täyttä kurkkua, minä ajattelen, että juuri nyt alkaa varhaiskeski-ikäni. Näin se tapahtuu. En enää rakastu tällä tavalla uuteen musiikkiin, vaan yritän toistaa vanhaa lempeä.

Takaisin jäähalliin. Konsertin puolivälissä jokin muuttuu. Etäiseltä tuntunut retroilu olikin vain historiakatsaus. Räikeät 3D-animaatiot loppuvat, Tetris-palikat muuttuvat osaksi hillittyä lavarakennelmaa ja neljä tanssijaakin luopuvat kasvonsa peittäneistä laatikoista. On riipaisevan kaunista, ollaan tosissaan.

Kohokohdaksi nousee Jealousy, täysin häpeilemättömästi tunteita nostatteleva hymni mustasukkaisuudelle. Laulu esitetään sen ansaitsemalla teatraalisuudella. Tanssijat ottavat lavan haltuun, ja yhtäkkiä Pet Shop Boys on taas se kaipaamani yhtye: vähäeleinen kaksikko antaa kohteliaasti muille tilaa ja on samalla loputtoman karismaattinen.

Tästä eteenpäin näemme sitä, mitä meille kai lopulta haluttiin esittää. Uusi Pet Shop Boys on sittenkin luopunut alleviivaavasta pinnallisuudestaan ja poraa jälleen syvemmälle. Jealousyn patetia vaihtuu Se a vida én riehakkaaksi kesähitti-iloksi, ja valloittavat tanssijat jatkavat pääosassa.

Konsertin alkuvaiheen jälkeen tämä vilpittömyys ravisuttaa. Hyvin pelattu.

1990-luvun alussa kopioin olohuoneessa Pet Shop Boysin levyjä vinyyliltä kaseteille, joita kulutin puhki halvassa Walkman-kopiossani. Äänilevyn rahinat ja hypyt tallentuivat kasetille ainutlaatuiseksi remixiksi ja muuttuivat osaksi tuttuja kappaleita.

BBC antoi hiljattain 13-vuotiaalle Scott-pojalle klassisen Sony Walkmanin viikon koekäyttöön. Nenäkkään teinin käyttökokemukset ovat hauskaa luettavaa – ja vähän vaivaannuttavaa: näinkö kauas historiaan omat teinivuodet ovat jääneet? Korvalappustereot ovat ipod-sukupolvelle kiehtovaa, arkaaista teknologiaa.

”Kesti kolme päivää ennen kuin tajusin, että kasetissa on kaksi puolta”, Scott kirjoittaa. ”Se ei ollut ainoa naiivi virheeni; luulin Walkmanin metal/normal-säädintä genre-spesifiksi ekvalisaattoriksi.” Minun musiikkikokemuksillani on enemmän yhteistä Scottin keski-ikäisen isän kuin Scottin kanssa.

Vuonna 1991 minä ja moni ikätoverini liu’uimme vaivatta lapsuudesta nuoruuteen jäähallin konsertissa nostalgisen Being Boringin soidessa. 18 vuotta kului nopeasti, Pet Shop Boys muuttui ja aiheutti välillä pettymyksiä. Nyt palasimme jäähalliin ja astuimme siihen ikään, jossa metsästetään jo koettuja hetkiä.

Neil Tennant ei taida vieläkään tulla ovelta hakemaan minua uuteen elämääni, mutta saa kernaasti sitä säestää.