Ensivaikutelma on tärkeintä. Esitys on kohtapuoliin alkamassa ja todellinen haastattelu tehdään sen jälkeen. Onnittelen itseäni, koska olen juuri tehnyt itsestäni aasin sirkusryhmän silmissä.

”Ei saa toivottaa onnea”, murahtaa ryhmän tirehtööri. Miehen ilme on vakava ja omani typerä. Yritän paikkailla sanomisiani samalla kun suljen takahuoneen oven.

Teatterialan kirous jää roikkumaan ylleni, kun hiippailen kohti esiintymislavaa. Tulipas tehtyä typerästi.

”Iik! Kikkeli! Kikkeliiih!” Eturivin nuori neitokainen ei meinaa pysyä housuissaan. Tummia asuvalintoja, heiluvia käsiä, hienhajua ja hurrauksia: Bar Prkleen lavanedusta on todella lämmennyt esitykselle.

Meksikolaista kuolemanpäivännukkea muistuttava herra ottaa yleisönsä. Joukon kokenein esiintyjä asettuu avohaaroin kahden tuolin varaan. Hän nostattaa hetken desibelejä pelkällä poseerauksellaan. Yleisö nostaa käsivarsiaan ja huutaa. Mies kääntää kylkeään kumpaankin suuntaan, kiusoitellen avaa sepaluksensa ja kytkeytyy keltamustaan lekavasaraan.

Velmu hymy, hampaat kellastuvat valkoisen kasvovärin rinnalla. Pieni pilke silmäkulmassa, hiljentyminen, keskittyminen. Lopulta hän heiluttelee menemään.

Nuori kovaääninen neitokainen on varmaan pyörtynyt innosta, tai sitten ongelma on omien korvieni välissä. Sukupuoleni rajoittaa aistejani siinä määrin, etten oikeastaan tajua mitä tässä tapahtuu. Tuijotan hypnotisoituna enkä oikeastaan usko näkemääni. Tarkastan vaistonvaraisesti oman etumukseni silkasta sympatiasta esiintyjää kohtaan. Pitäisikö nauraa tai itkeä — vai olisiko pyörtyminen todella paikallaan?

”Miehet tuntee puistatuksia tai jopa pelkoa. Naiset ovat aina tosi pähkinöissään siitä.” Joni Tapaturma on äänessä. Esityksestä on noin puoli tuntia ja tiedän miksi tämä oli ensimmäinen kysymykseni. Se lekavasara oli äärimmäisen painavan näköinen. Tuollaisen venyttelyn luulisi ottavan jopa mieskunnolle, mutta ainakin kipukynnykselle.

Bobo’s Loco Carneval tuli onnittelemaan helsinkiläistä Bar Prklettä ravintolan yksivuotissyntymäpäivien johdosta. Kavalkadi erilaisia lävistyksiä, ihmiskehon kestävyyden todistamista ja hyvää meininkiä kuuluu tämän friikkisirkuksen repertuaariin. Esiintymistilan asettamista johtuen emme tänään todistaneet lihakoukuista roikkumista tai lasimurskassa kävelemistä.

Joku mainitsi aiemmin ryhmän lasimurskavaraston joutuneen ryöstön kohteeksi. Mietin hetken kuka haluaisi varastaa kilokaupalla lasinsiruja, mutta Joni kiirehtii jatkamaan:

”Aina joku huutaa sitä munaa. Se on varmaan yleisin kommentti: tunge se piikki munaas. Siinä ei ole meille mitään uutta.”

Joni Tapaturma on nyt jo lopettaneen friikkisirkusryhmän, Sirkus Tapaturman, veteraani. Vasta 90-luvulla esille noussut friikkisirkusala on Suomessa ollut aina kohtalaisen pieni. Esiintyjiä on vain parikymmentä ja aktiivisesti esiintyvät on laskettavissa kahden käden sormilla. Kuusi vuotta toiminut Bobo’s Loco Carneval on sieltä aktiivisimmasta päästä.

Joni Tapaturman lisäksi nelihenkisessä ryhmässä vaikuttavat lävistystemppujen ja koukuissa roikkumisen erikoismies Mister Hell sekä tirehtööri Jim Frankenstein Warzone. Neljäs jäsen on ryhmän ylpeyden aihe, Suomen ainoa todellinen voimamies Wolverine. Ravintolapöydässä he ovat toverillisemmin Joni, Jani, Tupla-Jani ja Mika.

Ennen ohjelmanumeroa terästanko kiersi yleisöllä tarkastettavana. Aidoltahan se tuntui. Painavasta tangosta jäi sormenpäihin hieman ruosteinen tuoksu. Nyt tuo samainen tanko muuttaa silmieni edessä muotoaan.

Kurkkuani ahdistaa. Ylipäätään ihmetyttää, että nuo kaksi saivat tuollaisen terästangon taivutettua käsillään, mutta vielä kolmannen miehen kaulan ympärille. Jääkaapin kokoisen miehen ilme on keskittynyt, paljas yläruumis jännittynyt.

Lopulta hieman ylivedetty U-kirjain nostetaan kolahtaen lavan takaosaan. Yleisö palkitsee voimamiehen raikuvin aplodein ja huudoin. Mies nousee nopeasti ylös ja tuima ilme pysyy kasvoilla.

”Kyllähän se, kun kymmenenmillisellä harjateräksellä kuristetaan, alkaa väkisinkin ahdistamaan.”

Naurunremakka. Voimamies Mika hymyilee. Miehen kourat rutistivat hetki sitten lavalla paistinpannun rullalle, nyt hän pitelee lapiossaan tuopillista kolajuomaa.

Hurjan kokoinen mies huokuu ulospäin rauhallisuutta ja hyväntahtoisuutta. Lavalla Mika poikkesi lopusta ryhmästä kokonsa ja maskeerauksensa puolesta. Hän muistutti Braveheart elokuvan Mel Gibsonia, siis mikäli William Wallace olisi ollut raameiltaan amerikkalaisen jalkapallon puolustuspelaaja.

Mika ei turhia haastele. Voimamies keskittyy seuraamaan huvittuneena vieressä, kun Tirehtööri ottaa keskustelun haltuunsa ravintolapöydässä.

”Yleisö on pakko ottaa aina mukaan. Niitä pitää vähän herätellä, muuten meillä olisi vain katsomollinen tuijottavia tyyppejä. Jotenkin jengi hypnotisoituu näistä tempuista”, Tupla-Jani sanoo.

Tirehtööri oli lavalla suuren maailman showmies. Lavakarismaa uhkuva ilmestys on olemukseltaan Kauko Röyhkää — vahvaa maskeerausta lukuun ottamatta. Shown aikana hän esittelee apinalaumansa, kuten hän itse sanoo, pitää esitykset sopivan pituisina ja tarvittaessa todella aktivoi yleisön — tällä kertaa muiden kustannuksella. Huumorilla sävytetyt temppuesittelyt saavat mielenkiintoisen näkökulman, kun esittelyn jälkeen yksi jäsenistä astuu lavan etureunaan, vetäisee lihakoukun esille ja survaisee sen johonkin kohtaan ruumistaan.

Tupla kertoo temppuilevansa normaalisti myös itse. Hän on porukan tulimies, puhaltaja ja nielijä. Tämän iltaisessa esityksessä tuli oli kuitenkin pannassa. Paloturvallisuusjärjestelijä ei ilmeisesti ymmärtänyt erikoistehosteiden arvoa teatterissa, eikä uskonut sitä, ettei harjakorkeudeltaan parimetrinen kellaritila jugendkorttelissa olisi turvallinen paikka tulella pelaamiseen.

Vannon nähneeni jossain seinässä ainakin yhden vaahtosammuttimen.

Bobo’s Loco Carneval suhtautuu temppuihinsa aina suurella vakavuudella. Tulella ei ikinä leikitä, sillä pelataan ja sitä kontrolloidaan. He eivät halua shokeerata tai läträtä verellä, tarkoitus on vain näyttää mitä ihmiskeho todella kestää. Ryhmä puhuu lähes yhtenä suuna: esityksen temppuja ei todellakaan sovi kokeilla kotona.

Turvallisuusaspekti nousee koko ajan esille. Tänään säästyimme suuremmilta vastoinkäymisiltä. Mitä nyt Mister Hell, toinen Jani, tuputtelee muutamia alati valuvia koukunreikiä käsissään. Mies ei tunnu turhia stressaavan veren vuotamisesta.

”Virolaisessa hotellissa oli lakanat aika törkeässä kunnossa. Mitähän siellä henkilökunta on ajatellut? Se näytti siltä kuin joku olisi tapettu sänkyyn”, Jani naureskelee ja Joni komppaa vieressä.

Ryhmä on tämän keikan jälkeen onnellinen. Adrenaliini ja endorfiini virtaavat suonissa ja päihdyttävät paremmin kuin alkoholi.

”Kun ottaa näin paljon hittiä keikan aikana, niin siitä muodostuu tällainen kaksiteräinen cocktail. Vähän kuin olisi samaan aikaan hirveässä kännissä, ja kuitenkin just samaan aikaan saanut.”

Kääntöpuolena Jani kertoo oman kokemuksensa adrenaliinikrapulasta: keikan jälkeinen hyvänolontunne muuttui kerran muutaman tunnin toimintakyvyttömyydeksi.

Krapulasta puheen ollen: ryhmä pitää kunnia-asianaan, etteivät he koskaan juo ennen keikkaa.

Bobo’s Loco Carneval on ehtinyt keikkailemaan ulkomaillakin. Suurin tapahtuma oli Puolassa, jossa ryhmä veti tatuointimessuilla keikan lähes viisisataahenkiselle yleisölle. Bobo’s Locos oli kaikkien aikojen ensimmäinen friikkisirkusryhmä maassa ja suosio oli sen mukainen.

”Ihmiset oli siellä todella innoissaan”, Jani jatkaa ja kertoo muutamalla lauseella kehonmuokkauskulttuurin kehityksestä eri maissa. Yllätyksekseni saan kuulla että juuri vanhoissa Itäblokin maissa kulttuuri on kehittynyt vasta myöhemmin kuin pohjoismaissa. Maailman harrastajien kärkimaita ovat Iso-Britannia ja Yhdysvallat.

Ryhmä painottaa, että jokainen keikka on aina yksilöllinen ja niin suuren messuyleisön kuin pienen työkaveriporukan viihdyttäminen on aina oma haasteensa. Kuitenkin pienillä keikoilla on usein intiimimpi tunnelma ja ihmisiin saa paremmin kontaktin.

Esitys alkaa onnentoivotuksilla. Tilaisuuteen sopien lavan eteen kutsutaan Bar Prkleen johtoporrasta. Tirehtööri latelee korrektit syntymäpäivätoivotukset mikrofoniin ja Mister Hell tunkee läpinäkyvää muoviletkua nenäänsä. Cocktailien aika. Letku löytää tiensä ulos suun kautta ja suppiloon kaadetaan ruskeaa nestettä. Muutama shottilasi ravintolan henkilökunnalle ja muutama yleisöllekin — nielulämmintä jallua kurkusta alas.

Syntymäpäivälaulut luritettuaan ravintolan DJ aloittaa pakan sotkemisen. Kaiuttimista lurahtaa melodinen näppäily ja sitten lyriikat:

”Aurinko kun päätti retken / siskoistaan jäi jälkeen hetken / päivänsäde viimeinen — ”

Tirehtöörin apinalauma ei mene hämilleen kunnianosoituksesta Tapio Rautavaaraa kohtaan. Joni Tapaturma levittää kätensä ja pyörähtelee menemään. Yleisö lämpenee ja monet naureskelevat lavalla heiluvien menninkäisten mukana.

”Hämärä jo metsään hiipi / päivänsäde kultasiipi juuri aikoi lentää eestä sen / kun menninkäisen pienen näki vastaan tulevan / se juuri oli noussut luolastaan — ”

Samassa voimamies ottaa vauhtia ja läimäyttää Tapaturmaa kendomiekalla suoraan selkään — seuraa hiljentyminen. Esitys alkaa.

Bobo’s Loco Carnevalin tapauksessa teatterimaailman klisee, break a leg, saa uudenlaisen merkityksen.

Bobo’s Loco Carneval 30.10. Haminan Jack Upissa ja 6.11. Helsingin ravintolalaiva Wäiskissä.