Mauritanian pääkaupungista Nouakchottista 170 kilometrin päässä sijaitsee rannikkokaupunki Nouadhibou. Sen asukkailla on ollut tapana nimetä paljaista betoniharkoista rakennetut kaupunginosansa hirtehisesti maailman suurten pääkaupunkien mukaan: Accra, Bagdad, Dubai.

Kun vuonna 2006 Espanjan viranomaiset yhdessä Mauritanian hallituksen kanssa sijoittivat paperittomien siirtolaisten säilöönottokeskuksen Nouadhibouhun, sille löytyi vauhdikkaasti oma nimi: ”Guantánamo”. Kaupungin laitamien vanhoihin koulurakennuksiin Länsi-Saharan rajan tuntumaan on suljettu kiinnijääneet paperittomat siirtolaiset.

Perinteistet kalastajaveneet ottavat suunnan Mauritaniasta 800 kilometrin päähän pohjoiseen, Kanariansaarille, joka on Espanjan maaperää ja Eurooppaan yrittävien paperittomien kauttakulkupaikka. Usein rannikkovartiosto, Espanjan Guardian Civilen avustamana, nappaa heidät kiinni jo Mauritanian rantahietikoilla.

Korkeassa säleristikoilla korotetussa betonimuurissa ammottaa auki peltinen pääportti. Sen takana erottuu avara tyhjä hiekkapiha. Pihan perällä sijaitsee pitkä ruusunpunainen rakennus, joka on joskus toiminut luokkahuoneistona, sen toisella puolella kaksi saniteettitilaa.

Naapurin slummin asukkaat näyttävät menevän ja tulevan vapaasti, he täyttävät vesikanistereita vesihanasta pihan keskellä. Kaksi nuorta mauritanialaista poliisia seisovat innottomina vartiossa. Kesäkuun viimeisinä päivinä yksi selli on käytössä. Se on vanha luokkahuone, kahdeksan kertaa viisi metriä, jonka lattia on vuorattu päällekkäin asetetuilla makuualustoilla.

Puolipimeässä erottuu kymmenisen hurjan näköistä miestä. He kertovat olevansa lähes kaikki Malilta. Yksi heistä puhuttelee poliisia:

”Milloin takaisinkäännytys tapahtuu? Emme jaksa enää odottaa!”

”Me ollaan oltu täällä jo kymmenen päivää!” toinen valittaa.

”Viikon”, vartija korjaa.

Punaisen puolikuun paikallisen toimikunnan presidentin M. Mohamed Ould Hamadan mukaan vankien ei ole tarkoitus jäädä vanhan koulurakennuksen muurien sisäpuolelle kuin korkeintaan 72 tunniksi.

Yksi vanki näyttää helposti ymmärrettävällä kädenliikkeellä suusta vatsaan olevansa nälkäinen. Nuorin sanoo olevansa 18-vuotias. Hän kävelee vaivalloisesti, kummatkin jalat ovat haavoittuneet. Haavat erottuvat siteen läpi, jonka Espanjan Punaisen Ristin lääkäri on laittanut muutamaa tuntia aikaisemmin.

Poliisi kertoo, että viime viikolla upposi kalastajavene 76 ihmistä mukanaan.

”Kolmekymmentä kuoli. Pelastuneet tuotiin meille. Heitä on täällä enää kymmenen, muut on kuljetettu bussilla Malin rajalle. Ne jotka olivat liian sairaita kestääkseen 1500 kilometrin matkan jätettiin tänne keräämään voimia.”

Mauritanian viranomaiset organisoivat pakolaisten säilytyksen ja kuljetukset rajalle. Espanjan Punainen risti ja Mauritanian Punainen puolikuu taas järjestävät heille hoitoa ja ravintoa ja jakavat kännyköitä. Joskus myös joku hyväntahtoinen tuo keskuksen pääovelle elintarvikkeita.

”Espanjalaiset ovat perustaneet tämän keskuksen, mutta he eivät ole antaneet Mauritanialle minkäänlaisia resursseja sen ylläpitoon. Ongelma on se, että me tarvitsemme rahaa”, selittää pakolaisista vastuussa oleva sisäministeriön virkamies.

Vuoden 2008 heinäkuun raportissa Amnesty international kiinnitti huomiota paperittomien siirtolaisten kohteluun Mauritaniassa ja alleviivasi erityisesti mielivaltaisia joukkokarkotuksia ja ”Guantánamon” säilytysoloja. (1)

Nouadhiboussa pakolaisia auttavat järjestöt ovat nousseet vastarintaan. Humanitaarista toimintaa ja ympäristönsuojelua harjoittavan Apeah-järjetön johtajan Ahmed Ould Kleibpin mielestä keskus on ”tosiasiassa vankila, jonka olosuhteet ovat hirveät”.

Punaisen puolikuun edustaja Ould Hamada kiistää huolestuttavat väitteet, mutta myöntää, että hänen edeltäjänsä liian pisteliäät kommentit maksoivat tälle hänen virkansa. Hamada on huolissaan erityisesti takaisinkuljetuksista rajalle.

”Matkalla Nouadhibousta Senegalin tai Malin rajalle pakolaiset eivät saa minkäänlaista apua.”

Espanjan ulkomaankauppaministeri lupasi 8. heinäkuuta virallisella vierailullaan Nouakchottissa, että hänen ministeriöstään lähetetään keskukseen delegaatio, vahvistettuna sisäministeriön virkamiehillä ”tarkkailemaan ihmisoikeuksia lähietäisyydeltä”.

Vuoden 2006 lokakuusta vuoden 2008 kesäkuuhun 6745 ihmistä, Espanjan Punaisen Ristin mukaan keskimäärin 300 henkilöä kuukaudessa, on kulkenut säilytyskeskuksen kautta. Vuosi sitten pidätettyjen kuukausittainen määrä ylitti 500.

Vuoden 2005 jälkeen, jolloin kauttakulkua Eurooppaan vaikeutettiin tuntuvasti, Gibraltarin salmea alettiin kontrolloida entistä tarkemmin. Gibraltarilla välimatka Espanjan ja Marokon välillä on vain 15 kilometriä.

Kontrollin tiukentumisen myötä myös Espanjan erillisalueet Marokossa, Ceuta ja Melilla, ovat lähes luoksepääsemättömiä ja kaupunkien laitamille kyhätyt pakolaisten luvattomat leirit ovat melkein kaikki kadonneet.

Palkoveneet on sittemmin laskettu vesille Etelä-Marokosta, Tarfayasta, El-Ayounista ja Dakhlasta. Salaisia lähtöjä tehdään joskus vieläkin etelämmästä, Senegalin Saint-Louisista ja Dakarista asti, josta Kanarianasaarille on 1500 kilometrin purjehdusmatka. Matka on vaarallinen varsinkin silloin, kun veneet kiertävät pidempää reittiä ja suuntaavat ensin avomerelle välttääkseen valvottuja aluevesiä. Vasta matkan loppuvaiheessa veneet kääntävät kurssin kohti Kanariansaarten läntisimpiä saaria.

Saharan läpi kulkee tie, joka yhdistää nykyään myös Mauritanian pääkaupungin Noukchottin rannikon Nouadhibouhun. Tienpätkä valmistui vuonna 2004. Tie yhdistää myös Senegalin Marokkoon, mikä antaa muuttoliikkeelle lisäpuhtia. Paperittomat siirtolaiset suntaavat kohti Nouadhiboun satamaa, jonka kala- ja kaivosteollisuus ovat 1950-luvun alusta alkaen houkutelleet työläisiä Saharan eteläpuolisesta Afrikasta.

Vuonna 2006 Espanja reagoi paperittomien siirtolaisten määrän äkilliseen kasvuun ja aktivoi uudelleen pakolaisten palautussopimuksen, jonka se oli allekirjoittanut Mauritanian kanssa kolme vuotta aikaisemmin. Jokainen jonka epäillään saapuneen Mauritanian maaperälle tarkoituksenaan pyrkiä luvattomasti Kanariansaarille lähetetään automaattisesti takaisin Nouakchottiin tai Nouadhibouhun.

”Guantánamo” on vain osa valvontajärjestelmää. EU:n viraston Frontexin tehtävä on valvoa EU:n ulkorajoja. Se otti huhtikuussa 2006 käyttöön valvontajärjestelmän, jonka puitteissa Mauritanian viranomaisten käyttöön on annettu kaksi moottorivenettä, vartiolentokone ja helikopteri.

Ranskan ja Espanjan poliittiset päättäjät ovat kiinnostuneita tekemään yhteistyötä etenkin niiden maiden kanssa, joista laittomat siirtolaiset ovat lähtöisin tai jotka ovat kauttakulkumaita.

Ranskan maahanmuutosta ja kansallisesta identiteetistä vastaava ministeri Brice Hortefeux antoi 8. heinäkuuta 2008 EU:n sisä- ja oikeusasioista ja Välimeren unionista vastaaville kollegoilleen EU:n maahanmuuttoa koskevan sopimusluonnoksen, joka sisältää ehdotuksen Frontexin roolin ja palautussopimusten vahvistamisesta.

Vastauksena viimeaikaiseen Amnesty Internationalin kritiikkiin Espanjan valtiosihteeri Antonio Camacho Vizcaíno ilmoitti, että Espanja ei ole missään vaiheessa painostanut Mauritaniaa tai muuta suvereenia valtiota kiristämään siirtolaispolitiikkaansa.

Tämä ei ole estänyt, sanomalehti El Paisin mukaan (2), hänen hallitustaan luovuttamasta 100 euron nimellistä summaa vastaan kolmea C-212 lentokonetta Senegaliin, Mauritaniaan ja Cap Verdeen.

Turvallisuusintoilu kuohuttaa Mauritaniassa paikallisia järjestöjä kuten myös ”laittomia siirtolaisia”.

”On julkinen salaisuus, että joka viikko yksi vene lasketaan vesille”, kertoo Nouadhibousssa asuva Ba Djibril, toimittaja ja Apeahin-järjestön pääsihteeri. ”Siirtolaiset asettuvat tänne työskentelemään joskus pitkäksikin ajaksi, mutta lopulta lähtö Eurooppaan on väistämätön”, hän jatkaa.

Maantieteilijä, Itä-Pariisin Marne-la-Valléen yliopiston lehtori, Armelle Choplin taas korostaa, että ”eivät kaikki Nouadhiboussa asuvista 20000 ulkomaalaisista halua lähteä”.

”Siirtolaisia on vaikea lokeroida. Ne, jotka luulivat Nouadhiboun olevan vain välietappi, voivat olla pakotettuja jäämään sinne pysyvästi. Toisaalta ulkomaalainen, jolla ei ole suunnitelmaa matkustaa Eurooppaan, voi äkisti päättää koettaa onneaan tilaisuuden tullen.”

”Nyt vuosi 2006 tuntuu jo kaukaiselta ajalta. Silloin lähtöjä oli jopa viisi yössä”, Choplin kertoo. Mutta hän muistuttaa, että EU:n alullepanema valvontajärjestelmä toimii ennemminkin suodattimena kuin esteenä.

Nouadhiboussa tarinat laittomista merimatkoista eivät ota loppuakseen. Ja tottakai on niitäkin, jotka eivät enää halua kuulla puhuttavankaan Euroopasta. Salimata tekee kuivan kalan kauppaa Nouadhiboun ja Dakarin välillä. Niinkuin muutkin kaupungissa jo pitkään asuneet senegalilaiset, malilaiset ja guinealaiset, ei hänelläkään ole aikomusta lähteä Mauritaniasta.

”Mieheni ja 9-vuotias poikani kuolivat merellä, kuinka minä voisin vuorostani haluta lähteä? Mieheni työskenteli satamassa. Kerran eräs mies tuli tapaamaan häntä ja ehdotti, että he kaksi ryhtyisivät veneen kapteeneiksi ja matkustaisivat Espanjaan. Hänelle kerrottiin, että espanjalaiset tarvitsevat hedelmien poimijoita. Yritin saada hänet muuttamaan mielensä, mutta hän lähti ja vei mukanaan ainoan poikamme. Hän ajatteli, että Punainen Risti voisi huolehtia pojasta ja hän voisi opiskella…”

Mutta valtaosalla paperittomista siirtolaisista unelmat elävät vahvana rankaisutoimenpiteistä ja rannoilta löytyvistä kuolleista huolimatta. Moni heistä on epäonnistunut useita kertoja, joutunut salakuljettajien huijaamiksi tai virkavallan pidättämiksi. Mutta kun välttämätön, usein tuhansien eurojen rahasumma on saatu jälleen kerran säästetyksi, edessä on uusi yritys.

”Olen yrittänyt merimatkaa kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralle me eksyimme merellä. Purjehdimme viisi päivää ja tulimme takaisin. Toisella kerralla Marokon rannikkovartiosto sai meidät kiinni”, kertoo Aissata, 27-vuotias guinealainen.

Määränpäätä kysyttäessä hän nauraa. ”Tiedät kai, että meillä on valittavana joko kärsimys tai kuolema.”

On mahdoton pitää tarkkaa lukua merellä kadonneista. Espanjan hallituksen mukaan vuonna 2007 Iberian niemimaan ja Kanariansaarten rannikoille huuhtoutui 67 hukkunutta, mutta arvioitu kuolleiden määrä on huomattavasti suurempi. Tragedioista huolimatta muutamat tarinat onnistumisista riittävät pitämään yllä myyttiä helposta matkasta.

”Ne jotka haluavat lähteä, keskittyvät niiden kokemuksiin jotka lopulta pääsivät Espanjaan, eivät haaksirikkoihin tai pidätyksiin”, sanoo Djibril.

Siirtolaisia vetää Nouadhibouhun unelman vastustamaton voima. Salimatan sanoin:

”Heille sanotaan, että täältä voi nähdä, kuinka Euroopan valot heijastuvat meren pintaan.”

(1) Amnesty International, Mauritania. ”Kukaan ei halua meitä. EU:n kieltämien pakolaisten pidätykset ja joukkokarkotukset.” Raportti Afr 38/001/2008, Lontoo, 1.7.2008

(2) Tomás Bárbulo, ”España despliega en Africa una armada contra los cayucos”, El País, Madrid, 17.7. 2008.

Artikkeli on julkaistu alunperin Le Monde diplomatique -lehdessä. Käännös: Joonas Maristo.