Teksti Jose Riikonen
Aitoa, alkuperäistä ja jykevää rock-kulttuuria etsiessäni petyin Liverpoolin turistirysiin, jotka ratsastivat The Beatles -vainaan aallonharjalla. Fiilis oli muovia, hajutonta ja mautonta rihkamaa. Mutta ilta Cavern-klubilla käänsi kuppini täysin vastakkaiseen suuntaan.
Suomessa on maailmanlaajuistesti mitattuna nuori rokkailuperinne. Pillihousut, heviparrat ja kajalisilmäiset emo-otukset todistelevat alakulttuuristatustaan. Poket vittuilevat. Kalja on kallista.
Päätin lähteä etsimään rentoa rokkikulttuuria Liverpoolista. Lepäähän kaupungin identiteetti voimakkaasti rockin harteilla. Useat populäärikulttuurin suurnimet, The Beatles etunenässä, ponnistivat Liverpoolin telakoiden värittämästä keskisuuresta satamakaupungista jättimenestykseen.
Paikan päällä huomaan, että Liverpool repii The Beatlesistä ensin luut, sen jälkeen keittää ne ja lopuksi imee vielä viimeisetkin nesteet irti. The Beatles -tilpehööriä tarjoillaan joka puolella. Kaiken sorttisia beatlekauppoja löytyy joka helvetin kulman takaa.
Päivällä kaupungilla pyöriessä en koe minkään sortin rockin alkuvoimaa missään.
Rock’n’roll on valjastettu turistien rahaa imevien rihkamakauppojen vetojuhdiksi.
Positiivinen puoli on se, että levyt, leffat ja videopelit ovat järjestään lähes puolet halvempia kuin Suomessa. Myös rasvaista ja maittavaa pubiruokaa saa tankata mieltymyksistä riippuen poikkeuksetta reilusti alle kymmenen punnan hintaan, johon kuuluu suomalaiseen baarikulttuuriin tottuneelle käsittämättömän välitön ja ystävällinen palvelu. Liverpoolilaiset ovat sydämellistä sakkia.
Ainoa fiilistelypaikka päiväsaikaan tuntuu olevan Matthew Street, kapea katu Liverpoolin ydinkeskustassa. Katu on kuin oma, rosoinen pieni maailmansa, jonka vilkkaisiin fiiliksiin voi etenkin yöaikaan uppoutua vaikka kuinka pitkäksi aikaa.
Vaikka Liverpool on päivällä pettymys, illalla henkiin heräävät friikit, muusikot ja klubit. Koska lähdin etsimään rockin ydintä, Matthew Street on ainoa oikea paikka hakea alkuvoimaista, kiveksiä surkastavaa meininkiä.
Kadun pubien ja pikkukauppojen seasta löytyy myös ”maailman paras ja kuuluisin klubi”, The Cavern Club.
Cavern Clubissa ja sen vieressä olevassa Cavern Pubissa on käynnissä International Pop Overthrow -tapahtuma. Kyseessä on kansainvälinen popfestivaali, jonka tapahtuman isähahmo David Bash on järjestänyt. Festarin juuret ovat Pohjois-Amerikassa, mutta maailmankuulu Cavern on ollut jo hyvän tovin mukana menossa.
Cavernin manageri Billy Irwin patsasteleekin viehättävän naishenkilön kanssa klubin etuovella.
”Olemme järjestäneet tätä festivaalia Cavernissa jo seitsemän vuoden ajan. Kaikki bändit ovat tuntemattomia, mutta niissä on paljon potentiaalia. Cavernissa on normaalistikin livemusiikkia joka päivä.”
Yritän kysyä Irwiniltä, että miksi Cavern on paras ja legendaarisin klubi maailmassa, mutta ennen kuin hän ehtii vastata, herran seurassa oleva Jemma Hopkins alias Juicy Jem varastaa shown.
”Miksi Cavern on paras? Koska pidät siitä, eikö vain, sinä pikku lutka! Hähää!”
Tuskin Irwin itsekään olisi osannut asiaa paremmin kiteyttää.
Klubille päästäkseen täytyy kirmata pitkät rappuset syvälle maan sisään. Klubin tunnelma on erinomainen, hikinen ja rock, mutta välitön ja ystävällinen.
Indiejengi ei katsele nenänvarttaan pitkin, kalja on halpaa ja bändit soittavat kahdella erillisellä lavalla. Jos vertailukohtana käytetään vaikkapa Suomen Tavastiaa, on Cavern kuin eri maailmasta. Cavernissa kenenkään ei tarvitse todistella omaa cooliuttaan tuntemattomille.
Tupakalle lähtiessäni rappusissa kuuluu suomen kieltä. Ääni kuuluu Ben’s Diapers -yhtyeen basisti Vesku Saloselle. Bändi on tullut soittamaan IPO–tapahtumaan. Ben’s Diapers on kyseisien kekkereiden konkari.
”Soitettiin IPO:ssa ekaa kertaa jo vuonna 1999 Los Angelesissa. Eilenkin oltiin Lontoossa keikalla.”
”Nää on helvetin mukavia tapahtumia, mutta jostain syystä suomalainen lehdistö ei huomioi tätä millään tavalla, mikä on vähän kummallista. Tämä on nyt viides vuosi kun soitetaan Cavernissa tässä tapahtumassa, eikä siitä ole kirjoitettu koskaan mitään!”
Bändit ovat järjestään pirun tiukassa livekunnossa. Nuoruuden into ja monelle yhtyeelle varmasti käsittämättömän hienolta tuntuva soittopaikka voittavat kokemattomuuden ja arkuuden, eikä muniin puhaltelua joudu seuraamaan missään vaiheessa.
Tamppausrockia soittavan italialaisen Radio Daysin kitaristi-laulaja Dario Persi istuu vetonsa jälkeen Cavernin nuhjuisessa takahuoneessa ja summaa fiiliksiään tapahtumasta.
”Hyvä meno! Keikka oli upea!”
Myös italialaisen The Cocos -yhtyeen laulaja Gaia on tyytyväinen. He soittavat viimeisenä ja Gaia on innoissaan ja hieman ihmeissäänkin edessään olevasta mahdollisuudesta.
”Me vain saimme postia MySpacen kautta. Cavernin manageri Billy Irwin oli kuunnellut musiikkiamme ja kutsui meidät henkilökohtaisesti soittamaan tänne.”
Olut ja hiki virtaavat, rock soi ja känni nousee. Matthew Streetillä, aivan Cavernin vieressä on John Lennonin patsas, joka näyttää tarkkailevan villiä yöelämää isällisen huvittuneeseen, ylpeään ja hyväksyvään sävyyn.
”Hyvin te kakarat vedätte”, Lennon näyttää myhäilevän.
Ilta Cavernissa aloittelevien yhtyeiden, rempseän managerin, sydämellisten känni-ihmisten ja etenkin ihanan lutkamaisen Juicy Jemin seurassa näytti todellisen Liverpoolin.
IPO –tyyliset tapahtumat kaatavat perinteikkääseen Liverpooliin ja sen hikisenä pomppivaan Cavern-sydämeen uutta, virkistävää verta. Ei tarvitse jyystää vanhojen legendojen voimalla, kun kaupungin rock-kulttuurin kehto täyttyy IPO-tapahtuman ulkopuolellakin joka ilta luupaavilla bändeillä. Eri kansallisuudet ja sosiaaliset statusluokat heiluvat yössä hyvässä hengessä.
Pooliin on päästävä äkkiä uudelleen. Ensin olisi kuitenkin hyvä äänittää pari biisiä ja laittaa ne MySpaceen. Ties vaikka Billy Irwiniltä tulisi postia.
