Hiljattainen romanien – tai mustalaisten – karkottaminen Ranskasta herätti vastalauseita ympäri Eurooppaa. Protesteihin liittyivät niin vasemmisto kuin liberaali media ja huippupoliitikot.

Karkotukset toteutettiin vastustuksesta huolimatta, mutta ne ovat vain jäävuoren huippu eurooppalaisessa politiikassa.

Kuukausi sitten Thilo Sarrazinin kirja Saksassa aiheutti kuohuntaa. Sarrazin on Saksan keskuspankin johtokunnan jäsen, jonka on ajateltu olevan poliittisesti lähellä sosialidemokraatteja.

Sarrazinin mukaan saksalaista kansakuntaa uhkaa se, että liian monet maahanmuuttajat saavat säilyttää oman kulttuurisen identiteettinsä. Vaikka Sarrazinin kirja Deutschland schafft sich ab (Saksa lopettaa itsensä) tuomittiinkin laajalti, sen aiheuttama valtava keskustelu osoittaa, että kirja osui suoraan hermoon.

Taustalla olevat tapahtumat ovat osa pitkään jatkunutta uudelleenjärjestelyä Länsi- ja Itä-Euroopan välisessä poliittisessa tilassa.

Tähän asti eurooppalaisia maita on hallinnut kaksi pääpuoluetta, jotka ovat saaneet enemmistön äänistä: keskustaoikeistolainen puolue (’kristillisdemokraattinen’, ’liberaalis-konservatiivinen’ tai ’kansan’ puolue) ja vasemmistokeskustalainen puolue (’sosialistinen’ tai ’sosiaalidemokraattinen’) yhdessä pienempien puolueiden (’ympäristöpuolue’, ’kommunistit’) kanssa.

Viimeaikaiset äänestystulokset niin lännessä kuin idässäkin antavat osviittaa siitä, että hiljalleen on muodostumassa uudet ääripäät. Tällä hetkellähän Euroopassa on tosiasiassa useimmissa maissa vain yksi vallitseva keskustalainen puolue, joka puolustaa globaalia kapitalismia ja ajaa liberaali politiikkaa (esimerkiksi suvaitsevaisuutta aborttia, homojen oikeuksia, uskontoa ja etnisiä vähemmistöjä kohtaan).

Tätä puoluetta vastustaa yhä sinnikkäämmin maahanmuuton vastainen populistinen puolue, jota seuravat ”häntänä” avoimen rasistiset ja uusfasistiset ryhmät. Paras esimerkki löytyy Puolasta, jossa entisten kommunistien kadottua pääpuolueet ovat pääministeri Donald Tuskin ”anti-ideologinen” keskustalais-liberaali puolue ja konservatiivis-kristillinen Kaczynski-veljesten Laki ja oikeus -puolue. Samanlaista kehitystä on havaittavissa myös Hollannissa, Norjassa, Ruotsissa ja Unkarissa.

Miten tähän on tultu?

Hyvinvointivaltio ylläpiti toivoa vuosikymmeniä. Talousleikkaukset taas myytiin väliaikaisina, ja niitä jatkettiin lupaamalla pikaista paluuta normaaliin. Nyt on kuitenkin alkamassa jatkuvan kriisin aikakausi – tai pikemminkin talouden hätätilan aikakausi, jonka seurauksena löytyy jatkuvasti uusia syitä leikkausille (etujen leikkaaminen, terveyspalvelujen ja koulutuksen vähentäminen, työpaikkojen muuttaminen väliaikaisiksi).

Kriisistä on tullut elämäntapa.

Kommunististen hallitusten kaaduttua vuonna 1990 alkoi aikakausi, jolloin valtiovallan merkittäväksi muodoksi tuli politiikasta puhdistettu asiantuntijahallinnointi ja eturyhmien yhteistyö. Tämänkaltaisessa tilanteessa ainoa tapa sytyttää paloa politiikkaan ja ainoa tapa saada ihmiset liikkeelle on pelko: maahanmuuttajien pelko, rikollisuuden pelko, jumalattoman ja seksuaalisen turmeltumisen pelko, liiallisen valtion pelko (korkean verotuksen ja valvonnan pelko), ekologisen katastrofin pelko ja ahdistelun pelko (poliittinen korrektius on pelon politiikan liberaali esimerkki).

Uusi politiikka nojaa vainoharhaisen väkijoukon manipuloimiseen. Pelokkaat miehet ja naiset kerätään yhteen pelottelemalla. Siksi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen merkittävin tapahtuma oli, kun maahanmuuttovastaisesta politiikasta tuli valtavirtaa ja kun se katkaisi lopulta napanuoran, joka oli kytkenyt sen äärioikeistolaisiin puolueisiin.

Yhtäkkiä tulikin mahdollisuus olla uudelleen ylpeä omasta kulttuuristaan ja historiallisesta identiteetistään. Tässä hengessä pääpuolueet aina Ranskasta Saksaan ja Itävallasta Hollantiin sanovat nyt ääneen, että maahanmuuttajat ovat vieraita, joiden täytyy sopeutua niihin kulttuurisiin arvoihin, jotka heidän vastaanottanut maa määrää.

Pääviesti on: ”maassa maan tavalla.”

Edistykselliset liberaalit ovat – tietenkin – kauhuissaan rasismista. Kuitenkin lähempi tarkastelu osoittaa, kuinka heidän monikulttuurinen suvaitsevaisuutensa ja erilaisuuksien kunnioittamisensa tuottaa saman vaatimuksen, joka on maahanmuuton vastustajilla: Toiset on pidettävä riittävän kaukana. ”Toiset ovat OK, kunnioitan heitä”, liberaalit sanovat, ”mutta he eivät saa tulla liian lähelle minua”.

”Jos he tulevat liian lähelle, he häiritsevät minua. Puolustan tietenkin vähemmistöjä tukevaa toimintaa, mutta en halua kuunnella liian kovaäänistä räppiä.”

Myöhäiskapitalistisissa yhteiskunnissa keskeisimmäksi ihmisoikeudeksi nousee se, että ei joudu häirinnän kohteeksi. Tämä tarkoittaa oikeutta olla turvallisen matkan päässä muista. Terroristi, jonka kuolettavat suunnitelmat pitää estää, on eristettävä Guantánamoon, tyhjälle alueelle, jossa ei päde laillisuusperiaatteet. Fundamentalistinen ideologi pitää vaientaa, koska hän levittää vihaa. Sellaiset ihmiset ovat myrkyllisiä subjekteja, jotka häiritsevät rauhaani.

Nykyään markkinoilla on paljon tuotteita, joista on otettu pois vahingolliset ominaisuudet: kahvia, ilman kofeiinia, kermaa ilman rasvaa, olutta ilman alkoholia.

Lista jatkuu edelleen: virtuaalinen seksi ilman seksiä? Colin Powellin oppi sodasta jossa ei kuole kukaan (ainakaan meidän pojat), sota ilman sotaa? Eikö jotain samaa ole uudenmääritelty nykypolitiikka asiantuntijahallinnoinnin taiteena, politiikkana ilman politiikkaa?

Tämä johtaa meidät aikamme liberaaliin monikulttuurisuuteen kokemuksena, jossa Toinen on riisuttu Toiseudestaan – kofeiinittomaksi Toiseksi.

Tällaisen neutralisoimisen mekanismin muotoili parhaiten vuonna 1938 ranskalainen fasisti-intellektuelli Robert Brasillach, joka piti itseään ”maltillisena” antisemiittinä ja keksi järkevän antisemitismin kaavan: ”Saamme kyllä taputtaa elokuvissa puolijuutalaiselle Charlie Chaplinille, ihailla Proustia puolijuutalaisena, taputtaa Yehudi Menuhille, sille juutalaiselle… Me emme halua tappaa ketään, emme halua järjestää mitään joukkovainoa. Olemme kylläkin sitä mieltä, että paras tapa estää ennakoimattoman ja vaistomaisen antisemitismin purkaukset on luoda järkevää antisemitismiä.”

Eikö sama asenne toteudu myöskin tavassa, jolla hallituksemme käsittelee ”maahanmuuton uhkaa”?

Ensin kyllä, oikeutetusti, hylätään suora populistinen rasismi, koska se on ”epäjärkevää” ja vastenmielistä demokraattisille normeillemme, mutta sitten allekirjoitetaankin ”järkevät” rasistiset suojelupyrkimykset tai, kuten sanovat nykypäivän brasillachit, joista jotkut heistä ovat jopa sosialidemokraatteja: ”Me saamme kyllä kiittää afrikkalaisia ja itäeurooppalaisia urheilijoita, aasialaisia lääkäreitä, intialaisia ohjelmoijia. Me emme halua tappaa ketään, me emme halua järjestää mitään joukkovainoa. Me olemme kylläkin sitä mieltä, että paras tapa estää aina ennakoimattomat väkivaltaiset maahanmuutonvastaiset purkaukset on luoda järkevää maahanmuutonvastaista suojaa”.

Ajatus, että lähimmäisestä voitaisiin poistaa myrkylliset ja vahingolliset ominaisuudet on itse asiassa vain siirtymistä suorasta barbarismista ihmiskasvoiseen barbarismiin.

Samalla kristillinen lähimmäisenrakkaus taantuu pakanalliseksi toiminnaksi, jossa omalle heimolle annetaan etuoikeutettu asema, vastustaja on taas on barbaarinen Toinen.

Vaikka tämä kaikki verhotaankin kristillisten arvojen puolustuspuheeksi, se itsessään on suurin uhka kristilliselle perinnölle.

Suomentanut Kimmo Jylhämö. Julkaistu alun perin Guardianissa.