Teksti Marjo Jääskä
Ylen populaarimusiikin historiikki väreilee nostalgiaa. Alussa oli sivistys & Hella Wuolijoen kansankynttilän eetos. Vähitellen kuulijoiden jano viihteeseen hellytti radiopomot. Nykyset aikuiset sivistyivät rockradion ja Räkärodeon siivittäminä.
Musiikki on ollut tärkeä osa Yleisradion ohjelmapolitiikkaa ensimmäisistä toimintavuosista 1920-luvulta lähtien. Eetteriin kajahti lähinnä oopperaa, sinfoniaa ja kamarimusiikkia, ei niinkään kupletteja tai iloisia harmonikkasävelmiä. Toisin kuin nykyään populaarimusiikilla oli ohjelmakartassa vain marginaalinen osa.
Eväitä radion musiikkihistorian hahmottamiseen tarjoaa valtiotieteen tohtori, radiotutkija Pentti Kemppaisen kirja Aina soi sävelradio, joka pöyhii radion historiaa erityisesti populaarimusiikin kannalta.
Kemppainen käy läpi kaikki keskeiset ärsykkeet ja käännekohdat, kuten merirosvoradiot, Sävelradion alkuvuodet, Reporadion aikakauden, kaupallisten radiokanavien esiinmarssin ja vuoden 1990 kanavauudistuksen.
Kemppainen taustoittaa aihetta kuvaamalla muiden maiden käytäntöjä ja ratkaisuja, esittelemällä äänitteiden ja radiotekniikan kehitystä sekä hahmottelemalla yleistä nuorisokulttuuria 1960–1970-luvuilla.
Akateemisen perehtyneisyyden lisäksi kirjoittajalla on tuntumaa aiheeseen myös sisältäpäin. Kemppainen uurasti radiotyössä neljän vuosikymmen ajan, ja vanhemmat lukijat saattavat muistaa hänet esimerkiksi uraauurtavan Poppamies-ohjelman DJ:nä.
Radion merkittävimmät vaiheet liittyvät kiinteästi kevyen musiikin asemaan aalloilla, ja kirjan keskiöön nousee vuosikymmenestä toiseen puhuttanut kysymys siitä, paljonko ja minkälaista musiikkia radiosta pitäisi soittaa.
Varsin pitkään ajateltiin, että Yleisradion tehtävä oli ensisijaisesti tarjota kansalle sivistystä. Vuonna 1947 Yleisradion pääjohtaja Hella Wuolijoki kommentoi aihetta näin:
”Saamme sadoittain ja tuhansittain toivomuksia esimerkiksi swingin ja hotin ja hanurisoiton esittämisestä, mutta ei suinkaan ole tarkoitus, että me seuraisimme näitä toivomuksia, vaan me työskentelemme kansan musiikkiymmärryksen ja musiikkimaun kohottamiseksi.”
Sivistystavoite tiivistyi vuonna 1935 aloitetussa Lauantain toivotut levyt -ohjelmassa, jonka alussa soitettiin klassisia sävelmiä ja vähitellen siirryttiin kohti ohjelman päättävää paria hittikappaletta. Kansan ajateltiin näin altistuvan myös vakavammalle musiikille ja pikku hiljaa oppivan kuuntelemaan sitäkin.
Todellisuudessa saattoi kuitenkin käydä niin, että radio avattiin vasta niillä minuuteilla, kun kuulija arveli uutuuslevyjen tulvehtivan ulos eetteristä.
Kevyempi musiikki hivuttautui kuitenkin hitaasti mutta varmasti radioon, ja vähitellen radion keskeisin rooli muuttui sivistäjästä ja tiedottajasta viihteen välittäjäksi. Tähän vaikuttivat esimerkiksi 1960-luvulla toimineet, monipuolista musiikkia soittaneet merirosvoradiot, TV:n nousu kotien keskipisteeksi sekä kaupallisen radiotoiminnan aloittaminen vuonna 1985.
Yleisradiopomotkin havahtuivat siihen, että viihdettä eli kuuntelijoiden mielimusiikkia lähettämällä kansa pysyi kanavalla.
Kemppainen kirjoittaa letkeää tietotekstiä, jonka sekaan hän on ripotellut tunnelmoivia ajankuvia ja lainauksia musiikkivalintoihin äkämystyneiden kuuntelijoiden palautekirjeistä.
Vain paikoin tuntuu, ettei esimerkiksi sitaattien heittely tuo aiheeseen enää mitään uutta. Lisäksi muutamat jo kertaalleen kerrottuja asioita välillä melkein samoin sanoin toistelevat lauseen pätkät olisi voinut siivota pois.
Kirja tarjoaa nostalgisia väristyksiä. Itse muistan 1980-luvulta Rockradion iltapäivälähetykset sekä Nuorten sävellahjan, mutta intensiivisimmän radionkuuntelujakson huomaan osuneen vuonna 1990 aloittaneen Radiomafian huippuvuosiin.
Kanavalle houkuttelivat tuolloin esimerkiksi Räkärodeo, Onnenpäivä sekä tietysti pitkien öiden hienostunut seuralainen Eine Kleine Nachtmafia. Nostalgiahuuruissa onkin pakko huokaista: Oi niitä aikoja.
Pentti Kemppainen: Aina soi sävelradio. Radiomusiikista musiikkiradioon. Avain 2011. 294 s.
