Taide

Kun riippuvaisuus onkin suurin vihollinen

Lukuaika: 2 minuuttia

Kun riippuvaisuus onkin suurin vihollinen

Teksti Mikko-Oskari Koski

Suomen Kansallisteatterin syyskauden kaksi ensimmäistä uutuutta, brittikirjailija Polly Stenhamin Kaupunkiketut ja Aleksis Kiven Olviretki, sivuavat samaa aihiota: molemmissa keskushenkilöt joutuvat kohtaamaan vaikeuksia sekä vallitsevan tilanteen että oman riippuvuutensa takia.

Suomen Kansallisteatterin syyskauden kaksi ensimmäistä uutuutta ovat sikäli samaa aihiota sivuavia, että molemmissa keskushenkilöt joutuvat kohtaamaan vaikeuksia sekä vallitsevan tilanteen että oman riippuvuutensa takia. Siihen näytelmien nuoren brittikirjailija Polly Stenhamin Kaupunkikettujen ja oman kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven Olviretken yhteiset piirteet sitten jäävätkin.

Stenham kuvaa lastensuojeluviranomaisilta piilottelevia, äitinsä katoamisesta järkyttyneitä lontoolaisia teinisisaruksia, joiden läheisriippuvuus on omankin edun edelle menevää ja Kivi puolestaan saksalaista sotilasjoukkoa, jonka taistelukyky on ratkaisevasti alentunut miekkosten alkoholismin takia.   Olviretki ei kuulu Kiven esitetyimpiin juttuihin. Sen ymmärtää hyvin. Vaikka dialogi monesti muistuttaakin hänen mestariteostensa poljentoa, siitä puuttuu jotain niin olennaista, ettei kokonaisuus kanna. Lisäksi ohjaaja Jukka Rantanen on yrittäessään modernisoida jutun ulkoista asua joutunut sen verran pahasti sivuraiteelle näytelmän muutenkin ohuesta juonesta, että lopputulos on lähinnä läjä juopottelevia nuorehkoja miehiä. Sinällään säälittävä näky, jonka katsomisesta ei normaalioloissa (lue viikonloppuna kaupungilla) kukaan mitään maksa.

Tämä ei ole sitä äijäenergiaa, josta voi kasvaa jotain hyvääkin, tämä sotajoukko on taistelunsa hävinnyt jo ennen ensimmäistäkään laukausta, eikä sillä sodankäynnin kannalta katsottuna niinsanotulla vihollisella ole ollut asiaan mitään osaa.

Jos Olviretkeä yrittäisi ymmärtää sen ainakin takavuosina ainakin varusmiesten keskuudessa laajalti tunnetun ja julkisesti vaietun väittämän kautta, että suomalainen kapiainen oli muutamaa poikkeusta lukuunottamatta virkajuoppo, ei tälläkään vertailulla kovin pitkälle pötkitä. Nämä kaverithan ovat rekryytimiehiä, eivät palkkasotilaita. He dokaavat aikaa tappaakseen.

Rantasen yritys rinnastaa näytelmän lopussa tapahtuva voimien yhdistäminen suomalaisten Nato-intoiluun on sekin niin päälle liimatun oloinen, ettei toimi. Harmi, jos tämä on Suomen Kansallisteatterin näkemys Aleksis Kivestä tässä ajassa.

Tiivistunnelmaisella Omapohjan näyttämöllä olisikin sitten turha räjäyttää katsojien silmille jotain sellaista, missä ei olisi jännitettä ja läsnäolon tuntua. Nämä ehdot Stenhamin näytelmä – jonka alkuperäisnimen Tusk tusk muuntuminen Kaupunkiketuiksi on vain yksi Aleksi Milonoffin suomennoksen oivalluksista – täyttää erinomaisesti. Antti Holma ja Anna Paavilainen ovat aitoja ja herkkiä teinisisaruksina Elliottina ja Maggiena, jotka samalla kertaa pyrkivät vahvoiksi voimiksi ympäröivää todellisuutta vastaan taistellessaan ja ovat kuitenkin hauraita, lopulta riippuvaisia toisistaan ja tietysti myös ulkopuolisen maailman vaikutuksesta. Tuomas Kiiliäinen pikkuveli Finninä on hänkin hyvin uskottava hahmo, varsin aito lapsi, jonka sopeutuminen isojen sisarusten hoitoon voisi olla paljon komplektisempaakin.

Kaupunkiketut kuvaa paradoksaalista tilannetta, jossa läheisriippuvuus estää avun tarpeessa olevia, vielä omastakin olemisestaan epävarmoja ihmisiä tarraamasta olemassaolevaan mahdollisuuteen. Se olisi varsin terveellistä katsottavaa sellaisille henkilöille, joiden päätäntävallassa ovat ne ratkaisut, jotka saattavat yksilötasolla aiheuttaa ikävyyksiä, yleisen edun mukaisesta ”onnellisuuden” lisääntymisestä huolimatta.

Raskaasta aiheestaan huolimatta näytelmä etenee jouhevasti ja sen kiinnostavuus säilyy koko ajan. Tämä taitaa johtua siitä, että perusasiat ovat kunnossa. Esitys luottaa siihen, minkä puheteatterissa aina pitäisi olla tärkeintä: näyttelijän ilmaisuvoimaan ja uskottavuuteen. Sillä saadaan aikaan illuusio vallitsevasta, eikä siihen tarvita turhaa tilpehööriä tai ylitsepursuavaa tekniikkaa.  

Näitä kahta esitystä vertailtaessa mieleen hiipii jopa ajatus, että Kansallisteatterin muutaman vuoden takainen Suuren näyttämön peruskorjaus taisi olla hukkainvestointi. Näytöt niin yksittäisten näyttelijöiden kuin tiimienkin ilmaisuvoiman vahvuudesta kun tuntuvat jatkuvasti realisoituvan vain talon pienemmissä saleissa ja – poislukien sukupolvitulkintaspektaakkeli Tuntemattomasta á la Kristian Smeds – Suuren näyttämön jutuissa yritetään vain täyttää lohduttoman suurta näyttämöaukkoa saamatta sen paremmin esiintyjiin kun katsojiinkaan minkäänlaista säteilyä.

Olviretki 15.9.–18.12. Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä.

Kaupunkiketut 14.9.–18.12. Kansallisteatterin Omapohjassa.

  • 8.5.2011